Jos puut puhuisivat ja eläimet vastaisivat

Auringon valon määrä on lisääntynyt. Talven kaamosaika on siirtymässä taakse, kunnes se jälleen astuu esiin näyttämölle, antaen luvan levätä ja piiloutua pimeyden verhoon. Valitsen usein meditaatiopaikaksi ikkunan edustan, josta näen horsiontissa avautuvat pellot ja puiden oksien lomasta pilkottavan taivaan. Välillä taivas on kirkkaan sininen - kuten nyt, toisinaan se on pilviharson peittämä.

Ajoittain meditaation jälkeen tartun kynään ja kirjoitan. Kerran istuessani ikkunan edessä, katselin kuusten oksien värähtelyä tuulessa, niiden huojuntaa toisiaan vasten ja hengitin. Edellisellä viikolla olin lukenut lapsen kanssa biologian kokeeseen ja tentannut häneltä yhteyttämisestä. Koin suurta etuoikeutta voida hengittää ilmaa, jota ikkunan takana kasvavat puut ja pensaat tuottavat. 

Hengitän, mikä armo sen läpi virtaa.
Saan olla tässä, nähdä ja kokea elämän ihmeen.
Voin hengittää ilmaa, mikä syntyy puiden laulusta ympärilläni kun auringon lämpö hellii niitä.
Olemme saman elämän palasia. Toinen toisissamme kiinni.
Tulen ravituksi kaiken olemassa olosta, elämän armosta .
Tunnen itseni elämän itsessäni, kun hengitän.
Ajatukset vilisevät hiljaisuudessa, ne rikkovat jotain sellaista, mikä meni jo rikki kun yritin tavoittaa sitä. 

Yritän hyväksyä, että asia on näin. 

Päästää irti siitä hiljaisuuden saavuttamisen päämäärästä, mikä katosi heti kun sen saavuttaa. 

Mutta hiljaisuudessa voin saada olla, kun vain olen . Hengitän. Olen.

Tästä kirjoituksesta aika kului eteenpäin, kunnes huomasin kirjoittavani uudelleen samasta teemasta. Olin viettämässä hiljaisuuden retriittiä metsien keskellä, meren ääressä. Leirikeskuksen pääsalissa oli koko seinän peittävät ristikkoikkunat, joista avautui näköala puiden latvusten yli merelle. Oli hiljaista, kuten viikonlopun teemaan kuului. Aurinko lämmitti ikkunoiden läpi ja kaivoin kangaskassista kirjoitusvihkoni. Hengitin ja annoin ajatusten virrata paperille. Aamukävelyllä kohtaamani valkohäntäkauriit, lintujen viserrys ja ikkunoiden takana huojuvat puut ohjasivat kirjoittamisen suunnan luontoon ja eläimiin. Voisinko asettua niiden asemaan? Mitä puut puhuisivat, jos kuulisimme niiden sanat? Mitä metsän eläimet kertoisivat, jos meillä olisi yhteinen kieli?

Jos puut puhuisivat ja metsä eläimet kertoisivat sanottavansa, mitä ne haluaisivat kertoa? Luonto on ihmiselle hyvä. Sen voimaa emme vielä ole kesyttäneet ja sen luonne on ollut meitä kohtaan suopea. Mitä olemmekaan ihmiskuntana tehneet, vielä se ei ole kääntänyt selkäänsä meille.

Mitä jos luonto luovuttaisi, eikä jaksaisikaan korjata itseään. Jos luonto antaisi periksi, eikä löytäisi auringosta voimaansa eikä jaksaisi enää tuottaa happea. Aurinko kääntyisi lämmittämään elämää jossain muualla. Tuulen vire pysähtyisi ja taivaalla matkaavat pilvet jäisivät paikalleen. Päivät toisensa jälkeen pysyisi pimeänä. Erottuisiko päivä yöstä? Kesä talvesta?

Miten kävisi ihmiselle ja eläimille? Maa ei ruokkisi nälkäistä. Haukkoisimme henkeä kuin kalat kuivalla maalla. Silmissämme huutava hätä, johon kukaan ei pystyisi tarjoamaan apua. Ei edes ensiaputaitoiset.

 

Vahvoja mielikuvia. Ensimmäinen kerta kun kirjoitin näin vahvaa tekstiä lohduttomasta näkökulmasta. Lopuksi päädyin pohtimaan maailman tilannetta, ihmisyyttä ja itsekkyyttä. Jos ihminen olisi maailman metsät ja jokainen saisi valita paikkansa sen tuhansissa mahdollisuuksissa, minne kukin asettuisi? Mistä valitsisin oman paikkani? Mikä puulaji olisin ja missä elämän kaaren vaiheessa? Mihin olisi turvallista asettua? Missä voisin elää osana lajiyhteisöä? Tämän pohdinnan jätän vielä avoimeksi. 

MiiA

 

Hiljaisuuden lempeä syli

Kevät on jo tuloillaan. Linnut visertävät puissa ja auringon valo on lisääntynyt. Välillä sataa muutama haituva lunta, mikä päivän aikana sulaa pois. Maan pinta jää kosteaksi. Aamulla on jälleen liukasta.

Varasin itselleni paikan Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän hiljaisuuden retriitiltä, jonka teemana oli luova kirjoittaminen. Pidän kirjoittamisesta ja suunnitelmissa on kirjoittaa kirja kosketuksesta. Olen aloittanut sen monet kerrat - lähes yhtä monta kertaa, kun mitä olen sanonut haaveeni ääneen.  Vielä ei ole tullut valmista. Kirjoitan päiväkirjaa, runoja ja ajatuksia ylös lähes päivittäin. Välillä tulee pidempi tauko ja kirjoittaminen ei oikein luista. Toisinaan kirjaimet juoksevat peräkkäin paperille ja jälkikäteen lukiessa ihmettelen, mistä ne kaikki sanat tulivatkaan. Olenko tosiaan kaiken tuon kirjoittanut?

Osallistuin ensimmäiseen hiljaisuuden retiriitiin noin kolme vuotta sitten. Sitä ennen mietin ja pohdin osallistumista useamman tovin. Jokin hiljaisuudessa pelotti - pärjäänkö omien ajatusteni kanssa? Mitä jos ajatukset vyöryävät päälle, enkä pääse niitä pakoon? Mitä teen, jos en pysty puhumaan ajatuksiani ulos? Huoleni on osoittautunut turhaksi, vaikkakin ajatuksia nousee hiljaisuudessa ihan tavalliseen tapaan. Retriitillä niiden ääreen on mahdollista pysähtyä ja tarkastelle mitä ne yhdessä tunteiden kanssa haluavat kertoa.

Luovan kirjoittamisen retriitillä ensimmäinen ilta toi jo silmäkulmaan kyyneleet. Olimme asettuneet hiljaisuuteen alun orientaation jälkeen. Iltapalahuoneessa taustalla soi gregoriaaninen musiikki, ikkunoista näkyi ainoastaan pihalamppujen valo ja ryhmäläiset söivät kukin omassa olossaan. Hiljaisuus ympärillä oli miellyttävää ja turvallista. Vielä ennen nukkuumaan menoa otin kynän käteen ja aloin kirjoittaa. Ajatukset hahmottuivat paperille - nyt oli tilaa olla niiden kanssa. 

Lauantaiaamuksi olimme saaneet ohjaajalta tehtävän kirjoittaa aamusanat paperille ennen kuin tulemme aamupalalle. Kolmesivua ajatuksen virtaa ilman, että kynä nousee paperista ja mieli tulee kertomaan väliin, mitä voi kirjoittaa. Harjoitus oli helppo. Kirjoitin huonosti nukutusta yöstä; aamuyön sade oli herättänyt ennen kukon laulua. Koska heräsin niin varhain kävin pienellä aamukävelyllä tutkimassa paikkoja, sillä en ollut ollut Tammilehdossa aikaisemmin. Aamu oli valoisa ja yön sade oli tehnyt hiekkatielle vesikuoppia. Valkohäntäkauriit tervehtivät pelolla.

Aamupalan jälkeen oli vuorossa meditatiivinen rukouskävely. Jokainen valitsi itselleen jonkin lyhyehkön sanan, jonka kautta asettui läsnäoloon aina silloin kuin huomasi, että ajatukset lähtivät pois kävelystä. Aistit avoinna ja mieli odottavaisena lähdin kävelemään omaa harjoitusta. Valitsin sanaksi "kosketus". Useamman kerran ajatukset lähtivät seikkailemaan mitä mihinkin. Kosketus oli sanana hyvä, sillä huomasin sen avulla syventyväni kosketukseen maan ja ympäristön kanssa. Tulin tietoisemmaksi jalkojeni kosketuksesta maanpintaan ja sen eri olemuksiin - kallioon, sammaleeseen, juurakkoihin. Kosketuksissa oleminen suhteessa ympäristöön vahvistui. Leirikeskuksen pihapiirissä oli mänty, jonka ääreen seisahdin. Kaarnan pinnalla oli jäkälää. Lähestyin sitä varovasti ja vähän nuuhkaisin. En ole ennen nuuskinut puun pintaa. Kaarna todella tuoksui. Siinä oli jokin tuttu haju, jota kuitenkaan en osannut nimetä. Halasin varovasti puuta, ja lepäsin sitä vasten hetken. 

Luovan kirjoittamisen osion ohjasi kirjailija Sanna Vaara. Ennen kirjoittamisharhoituksia hän johdatti meidät Natalie Goldbergin treenikirjoittamisen sääntöihin, joita on seitsemän:

1. Pidä kynä liikkeessä.
2. Luovu kontrollista.
3. Täsmennä.
4. Älä ajattele.
5. Älä vaivaa päätäsi pilkkusäännöillä, oikeinkirjoituksella ja kieliopilla treenikirjoittamisen aikana.
6. Anna itsellesi lupa kirjoittaa roskaa.
7. Mene ytimiin.

Näitä sääntöjä pyrin itsekin toteuttamaan ja tarinaa kyllä syntyi. Aamun herätesivut olivat jo jättäneet sisäisen kriitikon äänen vähän hiljaisemmaksi ja annoin sanojen vain tulla. Käytin ronskimpaa, itselle vierasta tapaa kirjoittaa. Se oli jotekin puhdistavaa. Sanoja ne vain ovat.  

Harjoituksen aikana olimme lähtökohtaisesti hiljaa. Harjoitusten lopuksia sai halutessaan jakaa kirjoittamisaiheiden nostattamia ajatuksia ja tuntemuksia. Kuuntelin ja mietiskelin muiden avaamia kokemuksia. Itseä kiinnosti olla hiljaa, vain omien ajatusten kanssa. 

Lauantai päivä meni rauhallisesti eteenpäin. Ohjelmaan kuului ruokailujen ja ohjattujen rukoushetkien lomassa, myös omaa aikaa. Kirjoitin ja kirjoitin. Illalla huomasin, että olin aivan puhki kirjoittamisesta. Monenlaiset tarinat, kokemukset ja tunteet oli sanoitettu ja tullut itselle näkyväksi. Päätin palata niihin uudestaan myöhemmin, kun olen kotona. Tein kuitenkin havainnon, että maailman epävakaa tilanne ja ympäristön hätä nousivat esiin kirjoituksissa. Alitajunta työstää asioita, vaikka miten niitä yrittää siirtää sivuun. Onneksi olen löytänyt läsnäolontaitojen harjoittamisen yhdeksi keinoksi käsitellä pitää yllä psyykkistä hyvinvointia. 

Päivän päätteeksi kokoonnuimme iltanuotiolle ja rukoilimme yhdessä kunkin esiin nostamien asioiden puolesta. Rukousaiheista välittyi muidenkin ajatuksista nouseva ahdistus ja epätoivo. Minä ja varmasti muutkin kuormittuvat monesta suunnasta puskevilla ikävillä uutisilla. Moni asia on myllerryksen ja muutoken kourissa. Lopputulosta ei kukaan pystyy ennakoimaan. Lapuille kirjoitetut rukousaiheet pyysivät maailmanrauhaa, terveyttä itselle ja läheisille sekä hyvyyttä ihmisten välille. Henkinen kuorma voi kasvaa helposti tässä ajassa suureksi globaaleista asioista, joihin itse voi vähän tai ei millään tavalla vaikuttaa. Maailma tarvitsee rakkautta.

Sunnuntaina kirjoitin aamusivut lämpimän peiton alla. Yöllä oli ollut pakkasta. Hiekkakuopien vesi, oli saanut pintaan rapsakan jääkerroksen. Aamukävelyllä poikkesin metsään, jossa kuljin kauriiden tekemiä reittejä pitkin. Metsää oli harvennettu, mikä sai ajatukset vieläkin mietteliäämmäksi. Lauantaina kirjoittamani tekstit konkretisoituivat. Kävely metsässä teki havainnoista huolimatta hyvää. Sammaleen tuoksu leijui ilmassa.

Retriittiin kuului sunnuntain messu lähikirkossa. Kuljimme sinne kävellen. Jonossa kulkiessa ajattelin, että en tiedä kaikkien ryhmäläistemme nimiä, tai ylipäänsä mitään heistä. Anonymiteetti on tehnyt kohtaamisesta aitoa ja välitöntä. Olen voinut olla oma itseni pitämättä päällä alitajuista sensoria mikä tarkkailee omia tai muiden mahdollisia ennakkoluuloja, -käsityksiä tai kategorisoimista. Olen voinut olla sitä mitä olen. Hiljaisuus on lempeydellään tuonut meidät yhteen. Koin voimaantumista muiden läsnäolosta - ihmisyyden syvästä tarpeesta kuulua osaksi joukkoa. 

MiiA