Kosketus hiljaisuudessa - sykähdyttävän voimakas yhteenkuluvuus

Tietoisen läsnäolon harjoittaminen on yhdenlainen kuunteluharjoitus. Kuuntelun kohteena ovat omat ajatukset, kehon kokemukset, tunteet, sisäinen puheensorina tai vaikka kosketus. 

Tietoisen läsnäolon harjoittamiseen usein sysää jokin alkuvoima, mikä pistää kyseenalaistamaan elämän merkityksen. Miksi kaikki tapahtuu tai mitä mieltä tässä kaikessa on? 

Oma matkani alkoi esikoisen syntymän jälkeen, kun kiinnostukseni myönteiseen kosketukseen heräsi. Ensimmäinen myönteisen kosketuksen harjoitus herätti mut unesta. Elämä on koettua laajempaa. Se on jotain, mihin pelkkä ymmärrys ei yllä.

"Kuuntelen, sydäntäni kuuntelen

niin kuin yksinäinen tehdä sen vain voi [...]"

Tänäpäivänäkin omassa meditaation harjoittamisessa taustalla on kaipuu yhteyteen ja rauhaan. Olen huomannut, että läsnäolon harjoittaminen - elämän kuunteleminen, sen äärelle pysähtyminen, on tie yhteyteen. Sitä reittiä pitkin pääsen osaksi pyyteetöntä rakkautta, joka hellii lämmöllään ja joka opettaa samanaikaisesti hyvän vastaanottamista ja siitä irti päästämistä.

Minulla on viha-rakkaussuhde kehooni, mutta ehkä sen vuoksi pyrin kuuntelemaan sitä. Liike tanssin muodossa on kokonaisvaltaista. Se on kehollista. Tanssi on minulle sanaton kieli, jolla voi kertoa ja luoda erilaisia tarinoita tai avautua omana itsenään. Herkistyä ja tulla näkyväksi.

Ajoittain tanssi on leikkisää, mikä ravisuttaa jäykkää mieltä. Se on tunteikasta ja herkkää, mikä ravitsee sielua. Joskus se on myös tie läsnäoloon - pyyteettömän rakkauden äärelle.

Tällaisessa ajattomuuden tilassa sanat ovat turhia. Siinä hengitys muodostuu yhdeksi ja mieli rauhoittuu. Tanssin mahdollistamassa läsnäolossa on turvallista olla ja sisäinen puheensorina lakkaa. Siinä hetkessä on kaikki. Se nostaa silmäkulmaan kyyneleet ja asettaa kädet kiitokseen. 

Tämä on se hetki, läsnäolon hetki, jossa yhteys karkottaa yksinäisyyden ja luo yhteyden.

💜💜💜

MiiA

Elämälle riitän, nyt ja aina

"Itselleni en riitä koskaan,

elämälle riitän nyt ja aina."

Elämä on kaikki, elämä on rakkaus. Se on voima, joka on saattanut meidät osaksi tätä luomakuntaa. Hengitän ja olen kiitollinen siitä, että saan elää.

Elämä on lahja - sanotaan. Kuulen itseni äänen sisällä, joka lähes huutaa, miten paljon maailmassa on nähtävää ja koettavaa. Etuoikeuteni syntyä ihmiseksi tähän näkyväisyyteen, ikään kuin oikeuttaa ja työntää minua kaikkea sitä kohti, jota ihmisen rakentama todellisuus tarjoaa.

Etuoikeuden lisäksi meillä on myös ihmisen rakentama velvollisuus pitää rattaat pyörimässä, ja kuluttaa ihmisen rakentamaa. Sisäinen tarve saada enemmän ja enemmän, parempaa ja parempaa, hienompaa ja hienompaa sen kuin kasvaa. Tarjottuista mahdollisuuksista tulee välttämättömyys ja niistä kasvaa uusi normaali. Kukaan ei kysy, mikä on tämän normaalin takana. Pyrimme kohti saavuttamatonta, kohti ulkoista hyvänolon tunnetta, mikä karkaa käsistämme ensimmäisen kosketuksen jälkeen.

Istuin eilen kirkossa. Penkit olivat tupaten täynnä. Rippikouluvuoden aloitusmessu oli koonnut nuoret ja heidän huoltajansa, vanhempansa paikan päälle. Esirukouksessa puhuttiin luterilaisen kirkon hyveistä mm. kohtuullisuudesta ja oikeamielisyydestä. 

Olemmeko kadottaneet kohtuullisuuden? Tiedämme faktojen valossa, että tulevaisuus, jota nyt rakennamme ei ole kestävä. Se ei ole kohtuullinen. Ilma, jota hengitämme, vesi jota juomme ovat elämän edellytyksiä kaikelle olevaisuudelle. Käytämmekö oman osamme kohtuudella? Kun samaa vettä ja ilmaa tarvitsevat ihmisten lisäksi muutkin. Näemme jo nyt kohtuuttomuuden myötä ihmisissä kärsimystä, jopa aivan lähellä, mutta jostain syystä ihmisyyden varjo oikeuttaa sen ja etsii syyllistä itsemme ulkopuolelta. 

Oikeamielisyys: hyvät teot ja lähimmäisen rakastaminen. Olemmeko kadottanert sen? Jakaudumme ja asetumme vastakkain. Heikompi jää alakynteen. Aina on olemassa hän, joka katsoo, että erillisyys on parempi kuin rakkaudessa eläminen.

Elämälle - rakkaudelle riitän nyt ja aina. Kumpa osaisin olla elämässä kiinni. Läsnä ja hengittää. Tuntea oloni osaksi elämän kokonaisuutta, enkä toimijaksi sen kylkeen rakennetussa huvipuistossa. Elämä on tässä ja nyt. On lahja saada elää ja hengittää. Jakaa elämän kiertokulku ja eheyttää sitä, jotta tulevaisuus olisi mahdollinen seuraaville.

MiiA

Pidä kii - kävellään käsi kädessä, kohdataan tanssilattialla

Kävelymeditaatio on yksi tietoisen läsnäolon harjoittamisen muoto. Se on siitä ihana harjoite, että sen voi tehdä ulkona tai sisällä, isossa tai pienessä tilassa, yksin tai yhdessä toisten kanssa.

Kävelymeditaatio on yksinkertainen, mutta samalla moniulotteinen. Yksinkertaisuudessaan se on tietoisten askelten ottamista, ja tietoisesti askeleelta toiselle siirrymistä. Se on sen sananlaskun todeksi elämistä, jossa todetaan, että "tärkeintä ei ole päämäärä vaan matka.”

Viime viikonloppuna kävelymeditaatiossa koin jotain syvää, josta haluan kertoa. Se oli niin liikuttavaa ja voimaannuttavaa, että se säilyy kehomuistissani.

Päivä oli syksyisen aurinkoinen. Aurinko vielä lämmitti, ja pystyin juomaan päiväkahvit terassilla - kylläkin viltti jalkojen päällä. Osallistuin mindfulnesspäivään, jossa tarkoituksena oli viettää puhepaastoa tuttujen meditaatioystävien kesken. Ohjaajamme Seija Mauro oli alkuorientaatiossa kuvannut päivän ohjelmarungon ja kokoonnuimme nyt auringon lämmittämälle pihamaalle kävelymeditaatiota varten.

Harjoituksen alussa, itselleni yllättäen, Seija tarjosi kävelymeditaatioon tukea yhdelle osallistujista. Tarkoituksena liennyt tuen tarjoaminen, jotta toinen voisi turvallisemmin mielin osallistua harjoitukseen tai sitten vanhan tuttavuuden merkiksi. Pihamaa oli nurmikkoinen, ala- ja ylämäkeä sisältävä kumpuileva 1800-luvun miljöö, jossa puutarhassa kulki kiviportaat ja rakennusten välissä soratie. Tuki olisi hyvä lisä ja yhdessä jaettu matka varmasti hieno kokemus, ajattelin.

Odottaessani lähtövuoroani vieressä oleva henkilö tarjosi yllättäen minulle kätensä. Muutamaksi sadasosasekunniksi hämmennyin, mutta päätin tarttua tarjottuun käteen. Siinä hetkessä en tiennut, että tämä päätös avaisi aivan uuden kokemuksen.

Kävelimme hiljaa, askeleelta toiselle, painonsiirrosta ja hengityksestä seuraavaan. Yhdessä tietoisesti kävellessä huomasin miten aistit valpastuivat. Voin melkein vieläkin kuvata kävelymatkamme: pihamaan muodot, kivet ja kapeat kohdat. Hetket, joissa horjahdin tai ne joissa toinen hiljensi tahtia. Pystyin aistimaan käsien kosketuksen kautta yhteisen rytmin.

Kokemus oli pysäyttävä. Tunsin kyyneleet poskilla. Miten kaunista on kävellä toisen ihmisen kanssa? Hento ja herkkä hetki, jossa oli rakkautta ja lempeyttä. 

Käsikkäin koetussa kävelymeditaatiossa on mielestäni paljon yhtäläisyyttä tietoisen, läsnäolevan tanssin kanssa. Jälkeenpäin palatessani kokemukseen ja analysoidessa sitä tarkemmin huomasin kokemuksessa yhtäläisyyksiä mm. kansantanssiperinteessä tuttuihin tanssiotteisiin ja paritanssista tuttuun viennin ja seuraamisen vuorotteluun. 

Paritanssi on minulle ajoittain meditaatiota. Siinä kuten myös kävelymeditaatiossa läsnäolo rakentuu muustakin kuin askeleista, painonsiirroista ja hengittämisestä. Toisen ihmisen kanssa jaetussa läsnäolon hetkessä, läsnäolo pitää sisällään hyväksyvän asenteen, jossa kokemusta itsessään ei arvoteta tai arvostella. Siinä antaa ajatusten mennä ja sisäisen kriitikon tulee antaa hiljentyä.

Ensi kertaa käsikkäin tehty kävelymeditaatioharjoitus vei uuden äärelle ja se tuntui hyvältä vastaanottaa juuri sellaisena kuin se askel askeleelta oli. Siinä hetkessä myös sisäinen ääneni - itse, oli hiljaa. Se yritti ajoittain kyseenalaistaa käsikkäin tehdyn kävelymeditaation järkevyyden ja yritti ulkoapäin ujuttaa ajatusmaailmaan häpeän siemenen. En antanut sille tilaa hengittää. Ja se hiljeni.

Tämä yhdessä, käsikkäin kokemani kävelymeditaatio jätti syvän jäljen. Samalla se teki minut jälleen tietoiseksi siitä miksi kosketus ja tanssi ovat minulle tärkeitä. "Aika on arvokkainta mitä voit antaa toiselle ihmiselle". Kosketuksessa ja tanssissa aikaan kietoutuu yhteys, mitä läsnäolo vie kohti kaiken olemassa oloa. 

Kiitos, kiitos, kiitos

🩷🩷🩷

MiiA

Kaipaan hiljaisuuteen

Vetäydyn hiljaisuuteen, sillä haluan vahvistaa rauhan tunnetta elämässäni. Haluan oppia tunetemaan kuka minä olen, mitä tunnen ja mitä ajattelen. Miksi teen asioita, joita teen? 

Arki, käsite mikä sisältää tuttuuden suojaavan peiton, mutta samalla kurkkua kuristavan kiireen, tekemättömät tehtävät, soittamattomat puhelut, pesemättömät pyykit. Arki, mikä lempeydessään antaa päiville muodon ja tekemiselle merkityksen, on myös kirjainhirviö, jonka mustaan aukkoon voi sulloa tehtävälistat, suoritukset, suunnitelmat ja mieltä painavat murheet. Arki on myös hyvä kaveri, sillä se ei turhia kysele vaan pikemminkin tuo ymmärrystä. Ei tarvitse selittää mitään, riittää kun sanoo sanan "arki", kaikki ymmärtää.

Hiljaisuus. Itselle siitä on muotoutunut turvallinen tila olla vain omien ajatusten kanssa. Hiljaisuudessa ei ole hiljaista - ainakaan aina. Omien ajatusten lisäksi ympärillä olevat ympäristön äänet, tiskikoneen naksahdus ja ohi kulkeva rekka vie äkkiä huomion. Hiljaisuus tuo huomiokenttään kaiken ympärillä tapahtuvan, joihin arjessa ei erikseen antaisi huomiota. Hiljaisena oleminen ei ole vaikeaa, mutta hiljaisuudessa tietoisena läsnäolevana oleminen puolestaan on. Miten nopeasti sitä lähterkään matkaamaan ajatusten tai äänien kautta kauas menneeseen tai tulevaisuudessa todeksi odottamiin haaveisiin?

Viime viikonloppuna vetäydyin hiljaisuuteen yhdessä äitini kanssa. Hiljaisuus on erilaista kun sen jakaa tuntemattoman tai itselle tutun kanssa. Sitä on eri tavalla "hereillä" toisen olemassa oloon, kun muuten ehkä olisi. 

Sovimme äidin kanssa etukäteen - ennen hiljaisuuden alkua, että käymme lauantaina yhdessä kävelyllä ja saunassa. Maantienviertä kävellessä hiljaisuus tuntui luonnolliselta. Siinä me kipusimme perätysten ylämäkeä taajaman kirkolle. Paluumatkalla päädyimme keräämään tienvarteen heitetyt tölkit. Yhdessä tekeminen ei tarvitse sanoja. Vaistot ja peilisolut ohjaavat olemisen tekemistä.

Luin retriitin aikana useamman kerran Mari Leppäsen kirjaa "Kuulun tähän maisemaan". Siinä Leppänen mainitsee hiljaisuuden yhteisön. Hiljaisuus sitoo yhteen erilaiset ihmiset ja asettaa kaikki yhdenvertaisiksi. Se on yksi niistä asioista, joista hiljaisuudessa pidän. Äiti-tytär viikonloppu hiljaa yhdessä sitoi meitä yhteen uudenlaisella tavalla. Yhteinen sydänrukous, käveleminen luonnossa ja takkatulen katsominen antoivat jotain sellaista, mitä sanoin ei pysty kuvaamaan. Sen tuntee ja kokee. Siinä on jotain syvää, voisiko jopa sanoa, että pyhää. Sellaista yhteyttä usein arjessa kaipaan. Onneksi voin kokea sdn ajoittain hiljaisuudessa.

Ostin lähikaupasta äidille kortin, jossa oli seuraava teksi "Rakkautta on se, kun istun vieressäsi tekemättä mitään ja tunnen itseni maailman onnellisemmaksi ihmiseksi". 💜

-MiiA

Uskallammeko rakastaa?

Elämä. Yhteiskunta. Usko. Globaali maailma. Sekasorto. Toivo. Pelko. Kauhu. Ihminen. Arvottaminen. Rakkaus. Suurin kaikista on rakkaus. Se voima, jota ihminen etsii elämänsä, mutta pelkää kohtaavansa.

Rakkaudessa on kaikki. Se on ylitsevuotava voima - tunne ja kokemus, jonka äärellä nöyrtyy ja on kiitollinen.

Media lyö kasvoille jokaisella minuutilla, kun avaan somealustan ja antaudun sen vaikutusvallalle. Ihmisten syvät pelot huutavat hyökkäävinä, voimakkaina mielipiteinä jokaisessa mediapostauksen kommenttikentässä. Pelot ovat naamioitu oikeudesta sananvapauteen ja mielipiteen ilmaisuun. Niiden ei tarvitse kantaa vastuuta seurauksista. Tavoitteena on oman egon, erinomaisuuden ja oikeuden esiin nostaminen sekasorron hinnalla. Toivon maailmaaan rauhaa ja hengitän.

Yritän ymmärtää mistä tämä mielivaltaisuus nousee? Nähdä eri näkökulmista, erilaisten elämän kohtaloiden kautta. Asioiden takana on ajatus meistä ja heistä. Sisäpiiristä ja ulkopiiristä. Sinne kuuluvista ja sen ulkopuolelle jätettävistä. Kaiken takana on voima, mikä nostaa itsensä jalustalle voidakseen tehdä kahtiajaon - erottelun hyväksyttyihin ja hylättyihin. Ego. Sillä on kova ääni.

Mitä on rakkaus? Se mistä kaikki puhuvat ja jota elokuvien mukaan jokainen meistä etsii? Minulle rakkaus on läsnäoloa, kunnioitusta ja empatiaa. Se on itsensä kohtaamista ja toisesta välittämistä. Se on omien rajojen löytämistä ja kaiken olemassaolevan kunnioittamista. Se on oman rajallisuuden hyväksymistä ja avautumista äärettömyydelle. Se on kävelemistä puoliväliin vastaan, vaikka toinen ei koskaan saapuisikaan. Se on hiljentymistä elämässä.

Vai onko tuo sittenkin sanahöttöä? Onko rakkaus sittenkin tunne, jolla pitelemme itsellemme tärkeitä ihmisiä lähellä? Onko se liima, jolla vuoraamme ympärillemme suojamuurin itsemme kaltaisista kanssakulkijoista? On helppoa rakastaa itsensä kaltaista eli ikään kuin itseään toisessa. Ympärillä olevat tärkeät ihmiset peilaavat samoja arvoja, asenteita ja asemaa, jossa itse olen. Yltääkö rakkaus heihin, joilla on eri näkökulma elämään, jotka eivät puhu samaa kieltä tai jaa samaa historiaa? Tässä ajassa on myönnettävä, että rajaton rakkaus on osalle median kommenttipalstoilla kirjoittaville epätosi. Suojamuurin sisällä oleville riittää rakkautta, muut jääköön ilman.

Erilaisuus pelottaa. Muutos pelottaa. Kaikki muuttuu. Kaikki olemme erilaisia. Sattumalta synnymme johonkin, minkä joku on arvottanut joksikin. Yritämme pysyä hengissä niillä eväillä mitä perhe, yhteiskunta, globaali maailma ja historissa tehdyt päätökset ovat pohjaksi luoneet. Me joilla on hyvät matkaeväät, haluamme vielä enemmän. Rakastamalla kaikkia, annamme heidänkin täyttää reppunsa, joille sattuma ei ole ollut yhtä suosiollinen.

Suurin niistä on rakkaus. Se pistää katsomaan omia pelkoja silmästä silmään ja kysymään onko pelkoni tarina tosi? Mitä jos sattuma olisi kohdallani vienyt eri aikaan ja paikkaan. Hyväksyisinkö sen ja antaisin toisten ihmisten pelon määrittää elämäni?

Sanotaan, että rakkaus on ylitsevuotavaa ja se on kaikkialla. Se on elämää kannatteleva voima, kaiken olemassa olevan alku ja loppu. Uskallammeko rakastaa?

Jos puut puhuisivat ja eläimet vastaisivat

Auringon valon määrä on lisääntynyt. Talven kaamosaika on siirtymässä taakse, kunnes se jälleen astuu esiin näyttämölle, antaen luvan levätä ja piiloutua pimeyden verhoon. Valitsen usein meditaatiopaikaksi ikkunan edustan, josta näen horsiontissa avautuvat pellot ja puiden oksien lomasta pilkottavan taivaan. Välillä taivas on kirkkaan sininen - kuten nyt, toisinaan se on pilviharson peittämä.

Ajoittain meditaation jälkeen tartun kynään ja kirjoitan. Kerran istuessani ikkunan edessä, katselin kuusten oksien värähtelyä tuulessa, niiden huojuntaa toisiaan vasten ja hengitin. Edellisellä viikolla olin lukenut lapsen kanssa biologian kokeeseen ja tentannut häneltä yhteyttämisestä. Koin suurta etuoikeutta voida hengittää ilmaa, jota ikkunan takana kasvavat puut ja pensaat tuottavat. 

Hengitän, mikä armo sen läpi virtaa.
Saan olla tässä, nähdä ja kokea elämän ihmeen.
Voin hengittää ilmaa, mikä syntyy puiden laulusta ympärilläni kun auringon lämpö hellii niitä.
Olemme saman elämän palasia. Toinen toisissamme kiinni.
Tulen ravituksi kaiken olemassa olosta, elämän armosta .
Tunnen itseni elämän itsessäni, kun hengitän.
Ajatukset vilisevät hiljaisuudessa, ne rikkovat jotain sellaista, mikä meni jo rikki kun yritin tavoittaa sitä. 

Yritän hyväksyä, että asia on näin. 

Päästää irti siitä hiljaisuuden saavuttamisen päämäärästä, mikä katosi heti kun sen saavuttaa. 

Mutta hiljaisuudessa voin saada olla, kun vain olen . Hengitän. Olen.

Tästä kirjoituksesta aika kului eteenpäin, kunnes huomasin kirjoittavani uudelleen samasta teemasta. Olin viettämässä hiljaisuuden retriittiä metsien keskellä, meren ääressä. Leirikeskuksen pääsalissa oli koko seinän peittävät ristikkoikkunat, joista avautui näköala puiden latvusten yli merelle. Oli hiljaista, kuten viikonlopun teemaan kuului. Aurinko lämmitti ikkunoiden läpi ja kaivoin kangaskassista kirjoitusvihkoni. Hengitin ja annoin ajatusten virrata paperille. Aamukävelyllä kohtaamani valkohäntäkauriit, lintujen viserrys ja ikkunoiden takana huojuvat puut ohjasivat kirjoittamisen suunnan luontoon ja eläimiin. Voisinko asettua niiden asemaan? Mitä puut puhuisivat, jos kuulisimme niiden sanat? Mitä metsän eläimet kertoisivat, jos meillä olisi yhteinen kieli?

Jos puut puhuisivat ja metsä eläimet kertoisivat sanottavansa, mitä ne haluaisivat kertoa? Luonto on ihmiselle hyvä. Sen voimaa emme vielä ole kesyttäneet ja sen luonne on ollut meitä kohtaan suopea. Mitä olemmekaan ihmiskuntana tehneet, vielä se ei ole kääntänyt selkäänsä meille.

Mitä jos luonto luovuttaisi, eikä jaksaisikaan korjata itseään. Jos luonto antaisi periksi, eikä löytäisi auringosta voimaansa eikä jaksaisi enää tuottaa happea. Aurinko kääntyisi lämmittämään elämää jossain muualla. Tuulen vire pysähtyisi ja taivaalla matkaavat pilvet jäisivät paikalleen. Päivät toisensa jälkeen pysyisi pimeänä. Erottuisiko päivä yöstä? Kesä talvesta?

Miten kävisi ihmiselle ja eläimille? Maa ei ruokkisi nälkäistä. Haukkoisimme henkeä kuin kalat kuivalla maalla. Silmissämme huutava hätä, johon kukaan ei pystyisi tarjoamaan apua. Ei edes ensiaputaitoiset.

 

Vahvoja mielikuvia. Ensimmäinen kerta kun kirjoitin näin vahvaa tekstiä lohduttomasta näkökulmasta. Lopuksi päädyin pohtimaan maailman tilannetta, ihmisyyttä ja itsekkyyttä. Jos ihminen olisi maailman metsät ja jokainen saisi valita paikkansa sen tuhansissa mahdollisuuksissa, minne kukin asettuisi? Mistä valitsisin oman paikkani? Mikä puulaji olisin ja missä elämän kaaren vaiheessa? Mihin olisi turvallista asettua? Missä voisin elää osana lajiyhteisöä? Tämän pohdinnan jätän vielä avoimeksi. 

MiiA