Hiljaisuus - turvallinen syli, pelottava peili

Hiljaisuus kutsui pitkään asettumaan äärelleen. Sen ääni oli syvä ja kaihoisa, samalla hento ja vähän myös pelottava. Miten ikinä pystyisin olemaan hiljaa kolme päivää? Ystävän kertomukset hiljaisuuden äärellä nousevasta sisäisen äänen mekkalasta tuntui pelottavalta. Mitä omasta päästäni nousisi esiin? Jos se olisikin jotain sellaista, mitä en ole valmis kohtaamaan?

Viisi vuotta sitten uskalsin ilmoittautua ja osallistua itselleni ensimmäiseen, täysin hiljaiseen retriittiin. Takana oli menetysten vuosi. Tein paljon. Tartuin erilaisiin projekteihin - töissä ja vapaa-ajalla. Opiskelin tietoisen läsnäolon ohjaakaksi ja tutustuin erilaisiin kosketushoito ja kommunikointimenetelmiin. Tartuin asioihin hyvällä, innostuneella energialla. Sisällä kyti rauhan kaipuu.

Hiljaisuuden retriitti. Yhdeltä retriitiltä ehdin jo peruutta osallistumiseni, sillä menetykset olivat niin lähellä. En tiennyt pystyisinkö vastaanottamaan niiden herättämiä tunteita ja ajatuksia vastaan aivan uudessa ympäristössä, itseni kanssa. Rauhan kaipuu kasvoi sisälläni niin suureksi, että myöhemmin ilmoittauduin uudestaan hiljaisuuden retriittiin. Muistan vieläkin, miten valikoin sen paikasta, josta tiesin pääseväni pois, jos hiljaisuus alkaisi ahdistamaan. Se ei kuitenkaan ahdistanut vaan sulki myötätuntoiseen syliinsä.

Mikä hiljaisuudessa kutsuu, mikä puolestaan pelottaa? Nykyelämä on täynnä kaikkea. Tälläkin hetkellä kirjoitan tätä tekstiä, televiosion  ajankohtaisohjelma pyörii taustalla, ajatukset ovat tässä kirjoituksessa, huomisessa työpäivässä ja eilisessä tanssi-illassa. Jos nyt tulisi täyshiljaisuus, kuulisin hengitykseni ja vilisevät ajatukseni. Vaikka myönteinen puhumattomuus täytyäisi tilan, voisi sisäisen puheen ääni olla niin kova, että avaisin telkkarin ja haluaisin unohtaa sen sanat, ja niiden herättämät tunteet ja ajatukset.

Puhumattomuudessa pelottavinta on itsensä kohtaaminen. Sen minän, joka tuntee tunteet -itkee menetykset, suree pelon ja huutaa tuskan. Sen, joka istuu piruna olkapäällä ja kyseenalaistaa kaikki valinnat, nostaa esiin häpeän kaikessa, niissäkin valinnoissa, joissa tehdyt teot ja sanotut sanat ovat olleet lempeitä ja rakkaudellisia. Hiljaisuus tuo esiin unohdetut muistot, sanomattomat sanat ja kaipuun kohti rauhaa. Hiljaisuus on pelottava peili.

Äskeisen kappaleen lukemisen jälkeen, sitä herkästi tulee mieleen miksi? Miksi kiusata itseään? Miksi pitää olla hiljaa kun elämää voi elää muutenkin? Voimme tehdä asioita, kokea ja elää tätä elämää. Miksi pysähtyä, varsinkin jos se pistää kohtaamaan asioita, jotka mieluummin unohtaisi tai jättäisi tuntematta?

Hiljaisuudesta nousevat asiat ovat minulle opettajia. Yritän enemmänkin hyväksyä ne sellaisina kuin ne tulevat esiin kuin että lähtisin työntämään niitä pois mun elämästä. Vaikeita asioita ei ole vaikea vastaanottaa ja hyväksyä - se ottaakin oman aikansa ja jonkinlaisen prosessin läpikäymisen, että sisäistää hyväksynnän olevan käden ojennus ennen kaikkea itselle. Yritän saada ikäviin ajatuksiin etäisyyttä, jotta voisin erotella sen mikä on menneisyyden tai odotusten tuomaa ja mikä on totta siinä hetkessä. 

Mikä on totta nyt? Mikä elämässä on pohjimmiltaan pysyvää?

Olemme rakentaneet ihmislähtöisen ekosysteemin, jossa pyrimme täyttämään pohjattoman tarpeiden kuilun erilaisilla saavutuksilla, hankinnoilla tai nautintoaineilla. Pyrimme täyttämään jotain syvällä sisällä olevaa tarvetta. Minä etsin rauhaa. Ihminen on onnistunut luomaan tarinan, jossa itsestä on tullut toiminnan keskipiste, sen tarpeiden täyttämisestä elämän merkitys. Itse ei ole koskaan tyytyväinen, se keksii yhä uudestaan jotain mitä pitäisi saavuttaa ja mikä pitäisi olla paremmin. Se jonkin asian tavoittelu puolestaan kuljettaa meidät poispäin yhteydestä olemassa olevaan hetkeen.

Miksi tämä hetki on tärkeä? Muistoissa ja haaveissa elämme joko menneessä tai tulevassa. Tässä hetkessä olemme joko kiinni niissä tai voimme asettua tietoisina olemaan avoimena läsnäololle, sille mikä on. Toisaalta ei ole muuta kuin tämä hetki. Hiljaisuus puolestaan on keino olla nykyhetken saatavilla. Nykyhetki on olemassa eikä sitä tarvitse etsiä. Riittää, että asettuu siihen. Tässä kohdin usein läsnäolon kokemisen esteeksi muodostuvat ne tuhannet ajatukset, tunteet ja kokemukset, jotka vievät mennessään ennen kuin ehtii huomata olevansa niiden vauhtipyörässä.

Hiljaisuus on lempeä, ja siihen asettuessa voi tutkia vauhtipyörässä olemista. Tulla tietoiseksi vauhdista ja sen tuomasta kokemuksesta. Sekä siitä, että onko vauhti se mitä elämässä lopulta kaipaa. 

Hiljaisuudessa tulemme tietoisemmiksi omasta itsestämme. Se tekee hiljaisuudesta pelottavan. On turvallisempi olla vauhtipyörässä kuin hypätä tuntemattomaan. Tuntemattomuudessa kohtaamme sen, joka kulkee matkassamme koko ajan. Sen, joka haluaa uusia kokemuksia, ja on rauhaton. Hiljaisuudessa sisällämme oleva tarve voi tulla näkyväksi.  

MiiA

Kosketus hiljaisuudessa - sykähdyttävän voimakas yhteenkuluvuus

Tietoisen läsnäolon harjoittaminen on yhdenlainen kuunteluharjoitus. Kuuntelun kohteena ovat omat ajatukset, kehon kokemukset, tunteet, sisäinen puheensorina tai vaikka kosketus. 

Tietoisen läsnäolon harjoittamiseen usein sysää jokin alkuvoima, mikä pistää kyseenalaistamaan elämän merkityksen. Miksi kaikki tapahtuu tai mitä mieltä tässä kaikessa on? 

Oma matkani alkoi esikoisen syntymän jälkeen, kun kiinnostukseni myönteiseen kosketukseen heräsi. Ensimmäinen myönteisen kosketuksen harjoitus herätti mut unesta. Elämä on koettua laajempaa. Se on jotain, mihin pelkkä ymmärrys ei yllä.

"Kuuntelen, sydäntäni kuuntelen

niin kuin yksinäinen tehdä sen vain voi [...]" (Kuuntelen - Taikakuu)

Tänäpäivänäkin omassa meditaation harjoittamisessa taustalla on kaipuu yhteyteen ja rauhaan. Olen huomannut, että läsnäolon harjoittaminen - elämän kuunteleminen, sen äärelle pysähtyminen, on tie sinne. Sitä reittiä pitkin pääsen osaksi pyyteetöntä rakkautta, joka hellii lämmöllään ja joka opettaa samanaikaisesti hyvän vastaanottamista ja siitä irti päästämistä.

Minulla on viha-rakkaussuhde kehooni, mutta ehkä sen vuoksi pyrin kuuntelemaan sitä. Liike tanssin muodossa on kokonaisvaltaista. Se on kehollista. Tanssi on minulle sanaton kieli, jolla voi kertoa ja luoda erilaisia tarinoita tai avautua omana itsenään. Herkistyä ja tulla näkyväksi.

Ajoittain tanssi on leikkisää, mikä ravisuttaa jäykkää mieltä. Se on tunteikasta ja herkkää, mikä ravitsee sielua. Joskus se on myös tie läsnäoloon - pyyteettömän rakkauden äärelle.

Tällaisessa ajattomuuden tilassa sanat ovat turhia. Siinä hengitys muodostuu yhdeksi ja mieli rauhoittuu. Tanssin mahdollistamassa läsnäolossa on turvallista olla ja sisäinen puheensorina lakkaa. Siinä hetkessä on kaikki. Se nostaa silmäkulmaan kyyneleet ja asettaa kädet kiitokseen. 

Se on se hetki, läsnäolon hetki, jossa yhteys karkottaa yksinäisyyden ja luo yhteyden.

💜💜💜

MiiA

Elämälle riitän, nyt ja aina

"Itselleni en riitä koskaan,

elämälle riitän nyt ja aina."

Elämä on kaikki, elämä on rakkaus. Se on voima, joka on saattanut meidät osaksi tätä luomakuntaa. Hengitän ja olen kiitollinen siitä, että saan elää.

Elämä on lahja - sanotaan. Kuulen itseni äänen sisällä, joka lähes huutaa, miten paljon maailmassa on nähtävää ja koettavaa. Etuoikeuteni syntyä ihmiseksi tähän näkyväisyyteen, ikään kuin oikeuttaa ja työntää minua kaikkea sitä kohti, jota ihmisen rakentama todellisuus tarjoaa.

Etuoikeuden lisäksi meillä on myös ihmisen rakentama velvollisuus pitää rattaat pyörimässä, ja kuluttaa ihmisen rakentamaa. Sisäinen tarve saada enemmän ja enemmän, parempaa ja parempaa, hienompaa ja hienompaa sen kuin kasvaa. Tarjottuista mahdollisuuksista tulee välttämättömyys ja niistä kasvaa uusi normaali. Kukaan ei kysy, mikä on tämän normaalin takana. Pyrimme kohti saavuttamatonta, kohti ulkoista hyvänolon tunnetta, mikä karkaa käsistämme ensimmäisen kosketuksen jälkeen.

Istuin eilen kirkossa. Penkit olivat tupaten täynnä. Rippikouluvuoden aloitusmessu oli koonnut nuoret ja heidän huoltajansa, vanhempansa paikan päälle. Esirukouksessa puhuttiin luterilaisen kirkon hyveistä mm. kohtuullisuudesta ja oikeamielisyydestä. 

Olemmeko kadottaneet kohtuullisuuden? Tiedämme faktojen valossa, että tulevaisuus, jota nyt rakennamme ei ole kestävä. Se ei ole kohtuullinen. Ilma, jota hengitämme, vesi jota juomme ovat elämän edellytyksiä kaikelle olevaisuudelle. Käytämmekö oman osamme kohtuudella? Kun samaa vettä ja ilmaa tarvitsevat ihmisten lisäksi muutkin. Näemme jo nyt kohtuuttomuuden myötä ihmisissä kärsimystä, jopa aivan lähellä, mutta jostain syystä ihmisyyden varjo oikeuttaa sen ja etsii syyllistä itsemme ulkopuolelta. 

Oikeamielisyys: hyvät teot ja lähimmäisen rakastaminen. Olemmeko kadottanert sen? Jakaudumme ja asetumme vastakkain. Heikompi jää alakynteen. Aina on olemassa hän, joka katsoo, että erillisyys on parempi kuin rakkaudessa eläminen.

Elämälle - rakkaudelle riitän nyt ja aina. Kumpa osaisin olla elämässä kiinni. Läsnä ja hengittää. Tuntea oloni osaksi elämän kokonaisuutta, enkä toimijaksi sen kylkeen rakennetussa huvipuistossa. Elämä on tässä ja nyt. On lahja saada elää ja hengittää. Jakaa elämän kiertokulku ja eheyttää sitä, jotta tulevaisuus olisi mahdollinen seuraaville.

MiiA

Pidä kii - kävellään käsi kädessä, kohdataan tanssilattialla

Kävelymeditaatio on yksi tietoisen läsnäolon harjoittamisen muoto. Se on siitä ihana harjoite, että sen voi tehdä ulkona tai sisällä, isossa tai pienessä tilassa, yksin tai yhdessä toisten kanssa.

Kävelymeditaatio on yksinkertainen, mutta samalla moniulotteinen. Yksinkertaisuudessaan se on tietoisten askelten ottamista, ja tietoisesti askeleelta toiselle siirrymistä. Se on sen sananlaskun todeksi elämistä, jossa todetaan, että "tärkeintä ei ole päämäärä vaan matka.”

Viime viikonloppuna kävelymeditaatiossa koin jotain syvää, josta haluan kertoa. Se oli niin liikuttavaa ja voimaannuttavaa, että se säilyy kehomuistissani.

Päivä oli syksyisen aurinkoinen. Aurinko vielä lämmitti, ja pystyin juomaan päiväkahvit terassilla - kylläkin viltti jalkojen päällä. Osallistuin mindfulnesspäivään, jossa tarkoituksena oli viettää puhepaastoa tuttujen meditaatioystävien kesken. Ohjaajamme Seija Mauro oli alkuorientaatiossa kuvannut päivän ohjelmarungon ja kokoonnuimme nyt auringon lämmittämälle pihamaalle kävelymeditaatiota varten.

Harjoituksen alussa, itselleni yllättäen, Seija tarjosi kävelymeditaatioon tukea yhdelle osallistujista. Tarkoituksena liennyt tuen tarjoaminen, jotta toinen voisi turvallisemmin mielin osallistua harjoitukseen tai sitten vanhan tuttavuuden merkiksi. Pihamaa oli nurmikkoinen, ala- ja ylämäkeä sisältävä kumpuileva 1800-luvun miljöö, jossa puutarhassa kulki kiviportaat ja rakennusten välissä soratie. Tuki olisi hyvä lisä ja yhdessä jaettu matka varmasti hieno kokemus, ajattelin.

Odottaessani lähtövuoroani vieressä oleva henkilö tarjosi yllättäen minulle kätensä. Muutamaksi sadasosasekunniksi hämmennyin, mutta päätin tarttua tarjottuun käteen. Siinä hetkessä en tiennut, että tämä päätös avaisi aivan uuden kokemuksen.

Kävelimme hiljaa, askeleelta toiselle, painonsiirrosta ja hengityksestä seuraavaan. Yhdessä tietoisesti kävellessä huomasin miten aistit valpastuivat. Voin melkein vieläkin kuvata kävelymatkamme: pihamaan muodot, kivet ja kapeat kohdat. Hetket, joissa horjahdin tai ne joissa toinen hiljensi tahtia. Pystyin aistimaan käsien kosketuksen kautta yhteisen rytmin.

Kokemus oli pysäyttävä. Tunsin kyyneleet poskilla. Miten kaunista on kävellä toisen ihmisen kanssa? Hento ja herkkä hetki, jossa oli rakkautta ja lempeyttä. 

Käsikkäin koetussa kävelymeditaatiossa on mielestäni paljon yhtäläisyyttä tietoisen, läsnäolevan tanssin kanssa. Jälkeenpäin palatessani kokemukseen ja analysoidessa sitä tarkemmin huomasin kokemuksessa yhtäläisyyksiä mm. kansantanssiperinteessä tuttuihin tanssiotteisiin ja paritanssista tuttuun viennin ja seuraamisen vuorotteluun. 

Paritanssi on minulle ajoittain meditaatiota. Siinä kuten myös kävelymeditaatiossa läsnäolo rakentuu muustakin kuin askeleista, painonsiirroista ja hengittämisestä. Toisen ihmisen kanssa jaetussa läsnäolon hetkessä, läsnäolo pitää sisällään hyväksyvän asenteen, jossa kokemusta itsessään ei arvoteta tai arvostella. Siinä antaa ajatusten mennä ja sisäisen kriitikon tulee antaa hiljentyä.

Ensi kertaa käsikkäin tehty kävelymeditaatioharjoitus vei uuden äärelle ja se tuntui hyvältä vastaanottaa juuri sellaisena kuin se askel askeleelta oli. Siinä hetkessä myös sisäinen ääneni - itse, oli hiljaa. Se yritti ajoittain kyseenalaistaa käsikkäin tehdyn kävelymeditaation järkevyyden ja yritti ulkoapäin ujuttaa ajatusmaailmaan häpeän siemenen. En antanut sille tilaa hengittää. Ja se hiljeni.

Tämä yhdessä, käsikkäin kokemani kävelymeditaatio jätti syvän jäljen. Samalla se teki minut jälleen tietoiseksi siitä miksi kosketus ja tanssi ovat minulle tärkeitä. "Aika on arvokkainta mitä voit antaa toiselle ihmiselle". Kosketuksessa ja tanssissa aikaan kietoutuu yhteys, mitä läsnäolo vie kohti kaiken olemassa oloa. 

Kiitos, kiitos, kiitos

🩷🩷🩷

MiiA

Kaipaan hiljaisuuteen

Vetäydyn hiljaisuuteen, sillä haluan vahvistaa rauhan tunnetta elämässäni. Haluan oppia tunetemaan kuka minä olen, mitä tunnen ja mitä ajattelen. Miksi teen asioita, joita teen? 

Arki, käsite mikä sisältää tuttuuden suojaavan peiton, mutta samalla kurkkua kuristavan kiireen, tekemättömät tehtävät, soittamattomat puhelut, pesemättömät pyykit. Arki, mikä lempeydessään antaa päiville muodon ja tekemiselle merkityksen, on myös kirjainhirviö, jonka mustaan aukkoon voi sulloa tehtävälistat, suoritukset, suunnitelmat ja mieltä painavat murheet. Arki on myös hyvä kaveri, sillä se ei turhia kysele vaan pikemminkin tuo ymmärrystä. Ei tarvitse selittää mitään, riittää kun sanoo sanan "arki", kaikki ymmärtää.

Hiljaisuus. Itselle siitä on muotoutunut turvallinen tila olla vain omien ajatusten kanssa. Hiljaisuudessa ei ole hiljaista - ainakaan aina. Omien ajatusten lisäksi ympärillä olevat ympäristön äänet, tiskikoneen naksahdus ja ohi kulkeva rekka vie äkkiä huomion. Hiljaisuus tuo huomiokenttään kaiken ympärillä tapahtuvan, joihin arjessa ei erikseen antaisi huomiota. Hiljaisena oleminen ei ole vaikeaa, mutta hiljaisuudessa tietoisena läsnäolevana oleminen puolestaan on. Miten nopeasti sitä lähterkään matkaamaan ajatusten tai äänien kautta kauas menneeseen tai tulevaisuudessa todeksi odottamiin haaveisiin?

Viime viikonloppuna vetäydyin hiljaisuuteen yhdessä äitini kanssa. Hiljaisuus on erilaista kun sen jakaa tuntemattoman tai itselle tutun kanssa. Sitä on eri tavalla "hereillä" toisen olemassa oloon, kun muuten ehkä olisi. 

Sovimme äidin kanssa etukäteen - ennen hiljaisuuden alkua, että käymme lauantaina yhdessä kävelyllä ja saunassa. Maantienviertä kävellessä hiljaisuus tuntui luonnolliselta. Siinä me kipusimme perätysten ylämäkeä taajaman kirkolle. Paluumatkalla päädyimme keräämään tienvarteen heitetyt tölkit. Yhdessä tekeminen ei tarvitse sanoja. Vaistot ja peilisolut ohjaavat olemisen tekemistä.

Luin retriitin aikana useamman kerran Mari Leppäsen kirjaa "Kuulun tähän maisemaan". Siinä Leppänen mainitsee hiljaisuuden yhteisön. Hiljaisuus sitoo yhteen erilaiset ihmiset ja asettaa kaikki yhdenvertaisiksi. Se on yksi niistä asioista, joista hiljaisuudessa pidän. Äiti-tytär viikonloppu hiljaa yhdessä sitoi meitä yhteen uudenlaisella tavalla. Yhteinen sydänrukous, käveleminen luonnossa ja takkatulen katsominen antoivat jotain sellaista, mitä sanoin ei pysty kuvaamaan. Sen tuntee ja kokee. Siinä on jotain syvää, voisiko jopa sanoa, että pyhää. Sellaista yhteyttä usein arjessa kaipaan. Onneksi voin kokea sdn ajoittain hiljaisuudessa.

Ostin lähikaupasta äidille kortin, jossa oli seuraava teksi "Rakkautta on se, kun istun vieressäsi tekemättä mitään ja tunnen itseni maailman onnellisemmaksi ihmiseksi". 💜

-MiiA

Uskallammeko rakastaa?

Elämä. Yhteiskunta. Usko. Globaali maailma. Sekasorto. Toivo. Pelko. Kauhu. Ihminen. Arvottaminen. Rakkaus. Suurin kaikista on rakkaus. Se voima, jota ihminen etsii elämänsä, mutta pelkää kohtaavansa.

Rakkaudessa on kaikki. Se on ylitsevuotava voima - tunne ja kokemus, jonka äärellä nöyrtyy ja on kiitollinen.

Media lyö kasvoille jokaisella minuutilla, kun avaan somealustan ja antaudun sen vaikutusvallalle. Ihmisten syvät pelot huutavat hyökkäävinä, voimakkaina mielipiteinä jokaisessa mediapostauksen kommenttikentässä. Pelot ovat naamioitu oikeudesta sananvapauteen ja mielipiteen ilmaisuun. Niiden ei tarvitse kantaa vastuuta seurauksista. Tavoitteena on oman egon, erinomaisuuden ja oikeuden esiin nostaminen sekasorron hinnalla. Toivon maailmaaan rauhaa ja hengitän.

Yritän ymmärtää mistä tämä mielivaltaisuus nousee? Nähdä eri näkökulmista, erilaisten elämän kohtaloiden kautta. Asioiden takana on ajatus meistä ja heistä. Sisäpiiristä ja ulkopiiristä. Sinne kuuluvista ja sen ulkopuolelle jätettävistä. Kaiken takana on voima, mikä nostaa itsensä jalustalle voidakseen tehdä kahtiajaon - erottelun hyväksyttyihin ja hylättyihin. Ego. Sillä on kova ääni.

Mitä on rakkaus? Se mistä kaikki puhuvat ja jota elokuvien mukaan jokainen meistä etsii? Minulle rakkaus on läsnäoloa, kunnioitusta ja empatiaa. Se on itsensä kohtaamista ja toisesta välittämistä. Se on omien rajojen löytämistä ja kaiken olemassaolevan kunnioittamista. Se on oman rajallisuuden hyväksymistä ja avautumista äärettömyydelle. Se on kävelemistä puoliväliin vastaan, vaikka toinen ei koskaan saapuisikaan. Se on hiljentymistä elämässä.

Vai onko tuo sittenkin sanahöttöä? Onko rakkaus sittenkin tunne, jolla pitelemme itsellemme tärkeitä ihmisiä lähellä? Onko se liima, jolla vuoraamme ympärillemme suojamuurin itsemme kaltaisista kanssakulkijoista? On helppoa rakastaa itsensä kaltaista eli ikään kuin itseään toisessa. Ympärillä olevat tärkeät ihmiset peilaavat samoja arvoja, asenteita ja asemaa, jossa itse olen. Yltääkö rakkaus heihin, joilla on eri näkökulma elämään, jotka eivät puhu samaa kieltä tai jaa samaa historiaa? Tässä ajassa on myönnettävä, että rajaton rakkaus on osalle median kommenttipalstoilla kirjoittaville epätosi. Suojamuurin sisällä oleville riittää rakkautta, muut jääköön ilman.

Erilaisuus pelottaa. Muutos pelottaa. Kaikki muuttuu. Kaikki olemme erilaisia. Sattumalta synnymme johonkin, minkä joku on arvottanut joksikin. Yritämme pysyä hengissä niillä eväillä mitä perhe, yhteiskunta, globaali maailma ja historissa tehdyt päätökset ovat pohjaksi luoneet. Me joilla on hyvät matkaeväät, haluamme vielä enemmän. Rakastamalla kaikkia, annamme heidänkin täyttää reppunsa, joille sattuma ei ole ollut yhtä suosiollinen.

Suurin niistä on rakkaus. Se pistää katsomaan omia pelkoja silmästä silmään ja kysymään onko pelkoni tarina tosi? Mitä jos sattuma olisi kohdallani vienyt eri aikaan ja paikkaan. Hyväksyisinkö sen ja antaisin toisten ihmisten pelon määrittää elämäni?

Sanotaan, että rakkaus on ylitsevuotavaa ja se on kaikkialla. Se on elämää kannatteleva voima, kaiken olemassa olevan alku ja loppu. Uskallammeko rakastaa?