Kävelymeditaatio on yksinkertainen, mutta samalla moniulotteinen. Yksinkertaisuudessaan se on tietoisten askelten ottamista, ja tietoisesti askeleelta toiselle siirrymistä. Se on sen sananlaskun todeksi elämistä, jossa todetaan, että "tärkeintä ei ole päämäärä vaan matka.”
Viime viikonloppuna kävelymeditaatiossa koin jotain syvää, josta haluan kertoa. Se oli niin liikuttavaa ja voimaannuttavaa, että se säilyy kehomuistissani.
Päivä oli syksyisen aurinkoinen. Aurinko vielä lämmitti, ja pystyin juomaan päiväkahvit terassilla - kylläkin viltti jalkojen päällä. Osallistuin mindfulnesspäivään, jossa tarkoituksena oli viettää puhepaastoa tuttujen meditaatioystävien kesken. Ohjaajamme Seija Mauro oli alkuorientaatiossa kuvannut päivän ohjelmarungon ja kokoonnuimme nyt auringon lämmittämälle pihamaalle kävelymeditaatiota varten.
Harjoituksen alussa, itselleni yllättäen, Seija tarjosi kävelymeditaatioon tukea yhdelle osallistujista. Tarkoituksena liennyt tuen tarjoaminen, jotta toinen voisi turvallisemmin mielin osallistua harjoitukseen tai sitten vanhan tuttavuuden merkiksi. Pihamaa oli nurmikkoinen, ala- ja ylämäkeä sisältävä kumpuileva 1800-luvun miljöö, jossa puutarhassa kulki kiviportaat ja rakennusten välissä soratie. Tuki olisi hyvä lisä ja yhdessä jaettu matka varmasti hieno kokemus, ajattelin.
Odottaessani lähtövuoroani vieressä oleva henkilö tarjosi yllättäen minulle kätensä. Muutamaksi sadasosasekunniksi hämmennyin, mutta päätin tarttua tarjottuun käteen. Siinä hetkessä en tiennut, että tämä päätös avaisi aivan uuden kokemuksen.
Kävelimme hiljaa, askeleelta toiselle, painonsiirrosta ja hengityksestä seuraavaan. Yhdessä tietoisesti kävellessä huomasin miten aistit valpastuivat. Voin melkein vieläkin kuvata kävelymatkamme: pihamaan muodot, kivet ja kapeat kohdat. Hetket, joissa horjahdin tai ne joissa toinen hiljensi tahtia. Pystyin aistimaan käsien kosketuksen kautta yhteisen rytmin.
Kokemus oli pysäyttävä. Tunsin kyyneleet poskilla. Miten kaunista on kävellä toisen ihmisen kanssa? Hento ja herkkä hetki, jossa oli rakkautta ja lempeyttä.
Käsikkäin koetussa kävelymeditaatiossa on mielestäni paljon yhtäläisyyttä tietoisen, läsnäolevan tanssin kanssa. Jälkeenpäin palatessani kokemukseen ja analysoidessa sitä tarkemmin huomasin kokemuksessa yhtäläisyyksiä mm. kansantanssiperinteessä tuttuihin tanssiotteisiin ja paritanssista tuttuun viennin ja seuraamisen vuorotteluun.
Paritanssi on minulle ajoittain meditaatiota. Siinä kuten myös kävelymeditaatiossa läsnäolo rakentuu muustakin kuin askeleista, painonsiirroista ja hengittämisestä. Toisen ihmisen kanssa jaetussa läsnäolon hetkessä, läsnäolo pitää sisällään hyväksyvän asenteen, jossa kokemusta itsessään ei arvoteta tai arvostella. Siinä antaa ajatusten mennä ja sisäisen kriitikon tulee antaa hiljentyä.
Ensi kertaa käsikkäin tehty kävelymeditaatioharjoitus vei uuden äärelle ja se tuntui hyvältä vastaanottaa juuri sellaisena kuin se askel askeleelta oli. Siinä hetkessä myös sisäinen ääneni - itse, oli hiljaa. Se yritti ajoittain kyseenalaistaa käsikkäin tehdyn kävelymeditaation järkevyyden ja yritti ulkoapäin ujuttaa ajatusmaailmaan häpeän siemenen. En antanut sille tilaa hengittää. Ja se hiljeni.
Tämä yhdessä, käsikkäin kokemani kävelymeditaatio jätti syvän jäljen. Samalla se teki minut jälleen tietoiseksi siitä miksi kosketus ja tanssi ovat minulle tärkeitä. "Aika on arvokkainta mitä voit antaa toiselle ihmiselle". Kosketuksessa ja tanssissa aikaan kietoutuu yhteys, mitä läsnäolo vie kohti kaiken olemassa oloa.
Kiitos, kiitos, kiitos
🩷🩷🩷
MiiA