Tietoisen läsnäolon harjoittamiseen usein sysää jokin alkuvoima, mikä pistää kyseenalaistamaan elämän merkityksen. Miksi kaikki tapahtuu tai mitä mieltä tässä kaikessa on?
Oma matkani alkoi esikoisen syntymän jälkeen, kun kiinnostukseni myönteiseen kosketukseen heräsi. Ensimmäinen myönteisen kosketuksen harjoitus herätti mut unesta. Elämä on koettua laajempaa. Se on jotain, mihin pelkkä ymmärrys ei yllä.
"Kuuntelen, sydäntäni kuuntelen
niin kuin yksinäinen tehdä sen vain voi [...]" (Kuuntelen - Taikakuu)
Tänäpäivänäkin omassa meditaation harjoittamisessa taustalla on kaipuu yhteyteen ja rauhaan. Olen huomannut, että läsnäolon harjoittaminen - elämän kuunteleminen, sen äärelle pysähtyminen, on tie sinne. Sitä reittiä pitkin pääsen osaksi pyyteetöntä rakkautta, joka hellii lämmöllään ja joka opettaa samanaikaisesti hyvän vastaanottamista ja siitä irti päästämistä.
Minulla on viha-rakkaussuhde kehooni, mutta ehkä sen vuoksi pyrin kuuntelemaan sitä. Liike tanssin muodossa on kokonaisvaltaista. Se on kehollista. Tanssi on minulle sanaton kieli, jolla voi kertoa ja luoda erilaisia tarinoita tai avautua omana itsenään. Herkistyä ja tulla näkyväksi.
Ajoittain tanssi on leikkisää, mikä ravisuttaa jäykkää mieltä. Se on tunteikasta ja herkkää, mikä ravitsee sielua. Joskus se on myös tie läsnäoloon - pyyteettömän rakkauden äärelle.
Tällaisessa ajattomuuden tilassa sanat ovat turhia. Siinä hengitys muodostuu yhdeksi ja mieli rauhoittuu. Tanssin mahdollistamassa läsnäolossa on turvallista olla ja sisäinen puheensorina lakkaa. Siinä hetkessä on kaikki. Se nostaa silmäkulmaan kyyneleet ja asettaa kädet kiitokseen.
Se on se hetki, läsnäolon hetki, jossa yhteys karkottaa yksinäisyyden ja luo yhteyden.
💜💜💜
MiiA