Kuolema on äärettömän alku. Tunnen, että sen jälkeen on olemassa paikka, jossa meitä ympäröi pyyteetön rakkaus.
Kuolema pisti minut kasvotusten surun kanssa. Suruuni yhdistyi muita tunteita. Yksi niistä oli pettymys. Olin ajatellut, että aikaa on vielä. Yhtäkkiä sitä ei ollutkaan. Petyin itseeni. Petyin tekemiini valintoihin. Petyin, etten ollut sanonut niitä sanoja ääneen, jotka sairaalan sängyn vierellä hänelle itkin.
Mietin elämää. Hetkeä kun sen sauma pettää. Istun vieressä ja laulan. Tiedän, että tunnet mun kosketuksen. Silitän sun hiuksia ja itken. Näemme valossa rakkauden.
Mitä voin oppia tästä kaikesta? Kuoleman kohtaamisesta? Omien tunteiden tuntemisesta? Kevät hellii lämmöllään ja kauneudellaan. Elämän kiertokulku näyttäytyy ympärillä eheänä ja juuri sellaisena kuin se nyt on. Tämä kevät on erilainen kuin edellinen. Seuraavasta emme tiedä mitään.
Mielessäni ja haaveissani on useita asioita joista mietin "sitten myöhemmin". Kerron hänelle kun tapaamme tai toteutan sen sitten kun. Ei ole muuta kuin tämä hetki. Unelmat ja haaveet ovat kuin karttoja, jotka ohjaavat kohti päämäärää. Päämäärän tavoittaminen on kiinni monesta asiasta. Osaan voin itse vaikuttaa mutta osaan vaikuttaa jokin vahvempi voima.
Tänään mietin "sitten kun" -listaani. Mikä estää minua tekemästä ja tarttumasta niihin? Pelko lienee suurin syy. Omat valintani vaikuttavat kaikkeen ympärilläni. Omien unelmien ja sanomattomien sanojen lausuminen ääneen edellyttää vuoropuhelua ihmisten kanssa, jotka jakavat elämäni. Päätän kirjoittaa unelmat todeksi paperille. Ovat näin näkyvissä kansien välissä. Ja ollessani rohkeampi voin tavoitella niitä. Tiedän sen, että aikaa on vain tämä hetki.
MiiA