Hiljaisuuden lempeä syli

Kevät on jo tuloillaan. Linnut visertävät puissa ja auringon valo on lisääntynyt. Välillä sataa muutama haituva lunta, mikä päivän aikana sulaa pois. Maan pinta jää kosteaksi. Aamulla on jälleen liukasta.

Varasin itselleni paikan Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän hiljaisuuden retriitiltä, jonka teemana oli luova kirjoittaminen. Pidän kirjoittamisesta ja suunnitelmissa on kirjoittaa kirja kosketuksesta. Olen aloittanut sen monet kerrat - lähes yhtä monta kertaa, kun mitä olen sanonut haaveeni ääneen.  Vielä ei ole tullut valmista. Kirjoitan päiväkirjaa, runoja ja ajatuksia ylös lähes päivittäin. Välillä tulee pidempi tauko ja kirjoittaminen ei oikein luista. Toisinaan kirjaimet juoksevat peräkkäin paperille ja jälkikäteen lukiessa ihmettelen, mistä ne kaikki sanat tulivatkaan. Olenko tosiaan kaiken tuon kirjoittanut?

Osallistuin ensimmäiseen hiljaisuuden retiriitiin noin kolme vuotta sitten. Sitä ennen mietin ja pohdin osallistumista useamman tovin. Jokin hiljaisuudessa pelotti - pärjäänkö omien ajatusteni kanssa? Mitä jos ajatukset vyöryävät päälle, enkä pääse niitä pakoon? Mitä teen, jos en pysty puhumaan ajatuksiani ulos? Huoleni on osoittautunut turhaksi, vaikkakin ajatuksia nousee hiljaisuudessa ihan tavalliseen tapaan. Retriitillä niiden ääreen on mahdollista pysähtyä ja tarkastelle mitä ne yhdessä tunteiden kanssa haluavat kertoa.

Luovan kirjoittamisen retriitillä ensimmäinen ilta toi jo silmäkulmaan kyyneleet. Olimme asettuneet hiljaisuuteen alun orientaation jälkeen. Iltapalahuoneessa taustalla soi gregoriaaninen musiikki, ikkunoista näkyi ainoastaan pihalamppujen valo ja ryhmäläiset söivät kukin omassa olossaan. Hiljaisuus ympärillä oli miellyttävää ja turvallista. Vielä ennen nukkuumaan menoa otin kynän käteen ja aloin kirjoittaa. Ajatukset hahmottuivat paperille - nyt oli tilaa olla niiden kanssa. 

Lauantaiaamuksi olimme saaneet ohjaajalta tehtävän kirjoittaa aamusanat paperille ennen kuin tulemme aamupalalle. Kolmesivua ajatuksen virtaa ilman, että kynä nousee paperista ja mieli tulee kertomaan väliin, mitä voi kirjoittaa. Harjoitus oli helppo. Kirjoitin huonosti nukutusta yöstä; aamuyön sade oli herättänyt ennen kukon laulua. Koska heräsin niin varhain kävin pienellä aamukävelyllä tutkimassa paikkoja, sillä en ollut ollut Tammilehdossa aikaisemmin. Aamu oli valoisa ja yön sade oli tehnyt hiekkatielle vesikuoppia. Valkohäntäkauriit tervehtivät pelolla.

Aamupalan jälkeen oli vuorossa meditatiivinen rukouskävely. Jokainen valitsi itselleen jonkin lyhyehkön sanan, jonka kautta asettui läsnäoloon aina silloin kuin huomasi, että ajatukset lähtivät pois kävelystä. Aistit avoinna ja mieli odottavaisena lähdin kävelemään omaa harjoitusta. Valitsin sanaksi "kosketus". Useamman kerran ajatukset lähtivät seikkailemaan mitä mihinkin. Kosketus oli sanana hyvä, sillä huomasin sen avulla syventyväni kosketukseen maan ja ympäristön kanssa. Tulin tietoisemmaksi jalkojeni kosketuksesta maanpintaan ja sen eri olemuksiin - kallioon, sammaleeseen, juurakkoihin. Kosketuksissa oleminen suhteessa ympäristöön vahvistui. Leirikeskuksen pihapiirissä oli mänty, jonka ääreen seisahdin. Kaarnan pinnalla oli jäkälää. Lähestyin sitä varovasti ja vähän nuuhkaisin. En ole ennen nuuskinut puun pintaa. Kaarna todella tuoksui. Siinä oli jokin tuttu haju, jota kuitenkaan en osannut nimetä. Halasin varovasti puuta, ja lepäsin sitä vasten hetken. 

Luovan kirjoittamisen osion ohjasi kirjailija Sanna Vaara. Ennen kirjoittamisharhoituksia hän johdatti meidät Natalie Goldbergin treenikirjoittamisen sääntöihin, joita on seitsemän:

1. Pidä kynä liikkeessä.
2. Luovu kontrollista.
3. Täsmennä.
4. Älä ajattele.
5. Älä vaivaa päätäsi pilkkusäännöillä, oikeinkirjoituksella ja kieliopilla treenikirjoittamisen aikana.
6. Anna itsellesi lupa kirjoittaa roskaa.
7. Mene ytimiin.

Näitä sääntöjä pyrin itsekin toteuttamaan ja tarinaa kyllä syntyi. Aamun herätesivut olivat jo jättäneet sisäisen kriitikon äänen vähän hiljaisemmaksi ja annoin sanojen vain tulla. Käytin ronskimpaa, itselle vierasta tapaa kirjoittaa. Se oli jotekin puhdistavaa. Sanoja ne vain ovat.  

Harjoituksen aikana olimme lähtökohtaisesti hiljaa. Harjoitusten lopuksia sai halutessaan jakaa kirjoittamisaiheiden nostattamia ajatuksia ja tuntemuksia. Kuuntelin ja mietiskelin muiden avaamia kokemuksia. Itseä kiinnosti olla hiljaa, vain omien ajatusten kanssa. 

Lauantai päivä meni rauhallisesti eteenpäin. Ohjelmaan kuului ruokailujen ja ohjattujen rukoushetkien lomassa, myös omaa aikaa. Kirjoitin ja kirjoitin. Illalla huomasin, että olin aivan puhki kirjoittamisesta. Monenlaiset tarinat, kokemukset ja tunteet oli sanoitettu ja tullut itselle näkyväksi. Päätin palata niihin uudestaan myöhemmin, kun olen kotona. Tein kuitenkin havainnon, että maailman epävakaa tilanne ja ympäristön hätä nousivat esiin kirjoituksissa. Alitajunta työstää asioita, vaikka miten niitä yrittää siirtää sivuun. Onneksi olen löytänyt läsnäolontaitojen harjoittamisen yhdeksi keinoksi käsitellä pitää yllä psyykkistä hyvinvointia. 

Päivän päätteeksi kokoonnuimme iltanuotiolle ja rukoilimme yhdessä kunkin esiin nostamien asioiden puolesta. Rukousaiheista välittyi muidenkin ajatuksista nouseva ahdistus ja epätoivo. Minä ja varmasti muutkin kuormittuvat monesta suunnasta puskevilla ikävillä uutisilla. Moni asia on myllerryksen ja muutoken kourissa. Lopputulosta ei kukaan pystyy ennakoimaan. Lapuille kirjoitetut rukousaiheet pyysivät maailmanrauhaa, terveyttä itselle ja läheisille sekä hyvyyttä ihmisten välille. Henkinen kuorma voi kasvaa helposti tässä ajassa suureksi globaaleista asioista, joihin itse voi vähän tai ei millään tavalla vaikuttaa. Maailma tarvitsee rakkautta.

Sunnuntaina kirjoitin aamusivut lämpimän peiton alla. Yöllä oli ollut pakkasta. Hiekkakuopien vesi, oli saanut pintaan rapsakan jääkerroksen. Aamukävelyllä poikkesin metsään, jossa kuljin kauriiden tekemiä reittejä pitkin. Metsää oli harvennettu, mikä sai ajatukset vieläkin mietteliäämmäksi. Lauantaina kirjoittamani tekstit konkretisoituivat. Kävely metsässä teki havainnoista huolimatta hyvää. Sammaleen tuoksu leijui ilmassa.

Retriittiin kuului sunnuntain messu lähikirkossa. Kuljimme sinne kävellen. Jonossa kulkiessa ajattelin, että en tiedä kaikkien ryhmäläistemme nimiä, tai ylipäänsä mitään heistä. Anonymiteetti on tehnyt kohtaamisesta aitoa ja välitöntä. Olen voinut olla oma itseni pitämättä päällä alitajuista sensoria mikä tarkkailee omia tai muiden mahdollisia ennakkoluuloja, -käsityksiä tai kategorisoimista. Olen voinut olla sitä mitä olen. Hiljaisuus on lempeydellään tuonut meidät yhteen. Koin voimaantumista muiden läsnäolosta - ihmisyyden syvästä tarpeesta kuulua osaksi joukkoa. 

MiiA

Rakkaus tanssiin ei muutu milloinkaan

Tanssi. Tanssi-ilta itselle uudella tanssilavalla voi olla uhka sekä mahdollisuus. Päätin silti lähteä tanssimaan ja rohkeasti tutustumaan uuteen paikkaan. Artistikattaus oli niin laadukas, että tiesin saavani nauttia todella hyvästä musiikista, vaikka en tanssimaan pääsisikään. Saavuin paikanpäälle - laitoin auton parkkiin ja siitä etsimään tanssilattiaa. Musiikkia kohti.

Jokaisella tanssipaikalla on omat käytäntönsä minkö vuoksi ensimmäiset tahdit menivät paikkaan asettumisessa. Löysin naistenrivin, hakuaikataulut sekä -valon. Naistenhaku oli viimeisiä tahteja vaille päättymässä, joten sillä kertaa en ehtinyt hakemaan ketään. Kovin jännitti miten miestenhaku lähtee käyntiin -pääseekö vieraana kasvona tanssimaan. Kyllä pääsi. Paikkaan asettuminen vei oman aikansa ja seuraavalla naistenhaulla olin aktiivinen hakija, joten tanssimaan ennätti hyvin. 

Tanssi-illasta tuli ikimuistoinen. Seuraavan yön nukuin heikosti unen ja valveen rajamailla. Tanssikokemus kehossa oli niin suuri. Päällimmäiseksi jäi mieleen kolmen eri viejän kanssa tanssitut tanssit. Heidän kanssaan syntyi yhteys, jota sanoilla ei voi kuvata. Läsnäolo oli kuin kupla ympärillä, jonka läpi siivilöytyi musiikki, mutta jonka sisällä oli yhteinen tarina - hetki. Yhteyden kautta pystyi heittäytymään ja antautumaan hetken vietäväksi. Sisältä pursuava ilo heijastui silmiin ja sai jopa silmät kostumaan kyynelistä. Tanssi teki sanat tarpeettomiksi.

Olin niin onnellinen. Tanssi-illan jälkeen nukuin yön unen ja valveen rajamailla.  Tanssikohtaamiset tuntuivat niin hyvältä kehossa. Sain mahdollisuuden kohdata itsenikin pitkästä aikaa uudella tavalla: tunteikasta tangoa, leikkisää fuskua ja naisellista salsaa. Siinä missä kohtasin itseni, kohtasin myös toisen ihmisen. Annoin jotain itsestäni heille, joiden nimeä en edes tiedä. He olivat läsnä ja antoivat sitä kautta minun kokemusmaailmaan jotain itsestään. 

Tanssi on rakkautta itseä ja toista kohtaan ❤️ Se on läsnäolon jakamista ja yhteisen tarinan kertomista. Siitä syntyy kokemus, jonka keho muistaa.

Nöyrin kiitos ❤️

Utö - elämä tässä ja nyt

Turku Mindfulness ry järjesti perinteiseksi muodostuneen Utön keväiden retriitin Utössä. Saari on kaunis. Omalla tavallaan. Meren kohina ympäröi äänimaailman, muuttolinnut käyskentelevät poukamissa, aurinko pilkistää sumuverhon takaa, välillä lämmittäen siniseltä taivaalta.

Utö opettaa hetkessä olemista. Elämän ihmeen tunnistamista. Kaikki on ympärillämme. Ihminen - minä, sinä, hän olemme osa sitä. Elämä on meissä. Istuessa kalliolla tai laiturin nokassa voi konkreettisesti ymmärtää elämänsä pienuuden sekä valtavan mahdollisuuden. Kaikki ympärillämme oleva on, vaikka minua ei olisi. Se on elämä. Olen osa sitä, mutta miten?

Läsnäolon harjoittaminen ohjaa näkemään itsemme ja ympäröivän maailman. Läsnäolo on hetkessä olemista, siirtyen jokaisella askeleella, hengityksellä seuraavaan. Elämän ymmärtäminen herättää pohtimaan kuka minä olen, miksi ihminen (minäkin) olen ajautunut niin kauas elämästä. Symbioosista luonnon kanssa?

Itse. Kuka se on? Minä? Mutta enhän minä ole sama kuin itse? Läsnäolo-harjoituksissa itse tulee näkyväksi. Se on mielen sisäinen ääni, joka muistaa menneen ajan kompuroinnit ja varoittaa tulevista kaatumisista. Mutta meneekö se niin? Tiedämmekö tosiaan, mikä huomenna on totta vai teemmekö valintoja, mitkä pitävät samat, toisiaan toistavat rattaat pyörimässä?

Utön retriitillä olin hiljaisuudessa. On hienoa huomata kerta toisensa jälkeen, että emme tarvitse sanoja ollaksemme yhteydessä toisiimme. Meditaatioharjoitteet eri muodoissaan sekä hiljaisuus sitoivat meidät yhteiseen sykkeeseen. Kohtasimme toisemme hyväksyen, arvostaen ja ilman ennakkokäsityksiä.

Mistä on syntynyt erillisyys? Mitä se ihmiskunnassa saa aikaan? Miksi emme tee töitä sen poistamiseksi ja yhteyden löytämiseksi?

MiiA 💜

***

Mindfulness on kulkenut kanssani sen jälkeen kun 2020 kouluttauduin Mindfulness tunnetaitovalmentajaksi. Keho ja mieli - läsnäolo hetkessä. Tanssi ja kosketus 💜

Rosen-metodin peruskurssilla Frantsilassa

Kirjoitan opinnäytetyötä myönteisestä kosketuksesta parisuhteessa. Opiskelen Hämeen ammattikorkeakoulussa luontoympäristöt ja hyvinvoinnin kehittämisohjelmassa. Hakeuduin mukaan, koska halusin tehdä opinnäytetyön mikä käsittelee kosketusta. Nyt se on työn alla ja kirjoittamisen tueksi ilmoitin itseni Rosen-metodin peruskurssille, mikä järjestettiin maaliskuussa Frantsilla. Olen saanut Rosen-metodista kertovan kirjan ystävältäni Marialta ja lukenut sitä aikaisemmin. Sen lukeminen sai kyyneleet valumaan silmistä ja itseni heräämään; kosketus kuuntelee kehoa.

Kosketus tuntuu iholla, kehossa ja mielessä. Kosketus jättää aina jäljen -sanotaan ja se on niin totta. Emme voi koskettaa toista ihmistä tulematta samalla itse kosketetuksi. Kaksivuoroisuus on kosketus(aistin) suola ja ydin. Miten paljon voimme kertoa kosketuksen voimalla ja kuinka monta asiaa kuulla olemalla läsnä. On hetkiä kun pelkkä hipaisu kertoo enemmän kuin tuhat sanaa ja jolloin halaus lohduttaa enemmän kuin kauniit kirjoitukset. 

Kosketus on myös kaksiteräinen miekka. Kosketus tulee niin lähelle itseä. Se pääsee kosketuksiin sisäisen turvan ja luottamuksen kanssa. Kosketus pääsee läpi suojamuurien, jolloin sen väärinkäyttö voi rampauttaa syvän luottamuksen itseen ja muihin. 

Rosen-metodi on fysioterapeutti Marion Rosenin kehittämä kehoterapiamuoto, mikä auttaa tunnistamaan kehossa olevia jännityksiä. Jännitysten tunnistamisen kautta on mahdollista tulla tietoiseksi niiden takana olevista kokemuksista, tunteista ja ajatuksista. Tiedostaminen ja kehollisesta jännityksestä irti päästäminen voivat auttaa mm. löytämään uusia voimavaroja ja valintamahdollisuuksia.

Rosen-metodi -koulutus Frantsilassa oli mieleenpainuva. Osallistujia oli alle kymmenen ja lyhyessä ajassa meidän välillemme rakentui luottamuksellinen ja lämminhenkinen yhteys. Opettelimme tekemään Rosen-metodin mukaisia hoitoja ja tunnistamaan hoidettavassa ja itsessämme lihasjännityksiä ja hengityksessä tapahtuvia muutoksia.

Oma kokemukseni kehon viisaudesta vahvistui. Kehollani oli paljon sanottavaa. Lihasjännitykset avasivatkin kokemus- ja tunnemaailmaani. Kyyneleet valuivat poskille, minkä jälkeen tunsin kehossa vapautuneisuutta. Toisen ihmisen läsnäolo ja myönteinen kosketus tuntui hyvältä. Hän - tuntematon ihminen oli siinä hetkessä minua varten. Se antoi turvan tunteen. Viikonlopun jälkeen Rosen-metodin vaikutukset heijastuivat viikkoja eteenpäin. Tunnepuolella asiat selkiytyivät ja tunsin kehoni rauhallisemmaksi. 

Frantsilan Hyvän Olon Keskus antoi hienot puitteet itsensä kohtaamiselle, myönteiselle kosketukselle ja uusien ihmisten kohtaamiseen. Viikonloppu täyttyi ilosta ja kyynelistä. Aamu- ja iltameditaatiot olivat ilonen yllätysbonus ja jätti universaalin rakkauden lämmön sydämeen 💜

MiiA

Ystävyys johdattaa kosketuksiin itsensä kanssa

On ystävänpäivä. Monenlaiset ajatukset virtaavat. Sosiaalinen media on täynnä ystävyyden tärkeydestä muistuttavia postauksia - hyvä niin. Onhan ystävyys elämän tärkeimpiä ihmissuhteita. Muistan lukeneeni lauseen, että lyhytkin kohtaaminen toisen ihmisen kanssa voi jättää elämän kokoisen jäljen. Huolimatta siitä kuinka kauan tuon kohtaaminen kestää. Lohdullinen ajatus, että toinen ihminen voi olla merkityksellinen vaikka hän olisi elämässäni mukana vain pienen hetken. 

Kuva: Pixabay

Olen onnellinen siitä, että olen saanut kokea elämässä erilaisia ystävyyssuhteita. Ne, joista olen joutunut syystä tai toisesta luopumaan kulkevat vieläkin matkassani. Muistoissani ei pyöri syyt niiden päättymiseen vaan ne elämän makuiset hetket, joita sain heidän kanssaan kokea. Ystävyyssuhteita miettiessäni tunnen samanaikaisesti iloa ja surua. Yksi elämäni tärkeimmistä ystävyyssuhteista päättyi yli toista vuotta sitten. Ystävyyden päättyminen on jättänyt syvän kaipuun ja surun. Siitä lupuminen on todella vaikeaa ja siksi tunnen vahvaa surua sitä miettiessäni. Ystäväni oli ihminen, jolle jaoin isoja osia elämästäni. Hänelle puhuin arjen haasteet, elämän myllerrykset ja sieluni kuiskaukset. Hän kuunteli ja oli läsnä. Olin sitä vastavuoroisesti hänelle.

Ystävyyssuhde on herkkä, kaunis ja syvä kokemus ja olemassa olollaan ainutlaatuinen. Ystävyys on omanlainen, persoonallinen ja siksi hauras katoamaan. Tänään olen istahtanut miettimään sekä ystävyydestä luopumista, että olemassa olevien suhteiden hoitamista. Jostain luopuminen tuo samalla tilaa ja antaa mahdollisuuksia kasvaa ja löytää itsestään jotain uutta. Olemassa olevat ihmissuhteet ovat arvokkaita ja niistä tulee pitää huolta. Haluan ajatella, että jokainen kohtaamamme ihminen tulee tiellämme vastaan tarkoitksesta; kertomaan jotain, opettamaan jotain tai ohjaamaan johonkin suuntaan. Juuri siinä hetkessä emme aina tiedä, eikä ole tarkoituskaan, mikä on toisen ihmisen merkitys omalla elämän polulla. Joskus se on kasvumatka johonkin tiettyyn pisteeseen asti, toisinaan se saattaa olla lyhyt töytäisy kohti jotain uutta. 

Tunnen syvää kiitollisuutta kohtaamistani ihmisistä - ystävistä. Olen ihmisenä epätäydellinen, rikkinäinen ja rosoinen. Tietoisuus siitä, että elämääni mukaan astuneet ystävät - kanssakulkijat resonoivat tarkoituksellisesti johonkin osaan itseäni ja täydentävät epätäydellisyydessäni, antavat minulle kokemuksen jostain elämää suuremmasta. Ne ovat läsnäolon hetkiä ystävien kanssa. Niissä hetkistä saattaa syntyä tunne ja kokemus siitä kuin jokin liikahtahtaisi sisällä. Niissä hetkissä havahtuu oman elämän pienuudesta. Olemme kaikki osa isoa kokonaisuutta, johon oma ymmärrys ei riitä, mutta johon luottamalla tietää kulkevansa oikeaan suuntaan. Olkaamme toinen toisillemme ystäviä - edes pienen hetken. Ystävyys johdattaa kosketuksiin itsensä kanssa. <3

MiiA

Voimaa ja lepoa

Kirjoitin tänään henkilökohtaiselle Facebook-sivuilleni seuraavan tekstin ja haluan sen julkaista myös täällä blogin puolella. Viime aikaisissa postauksissa olen käsitellyt lepäämistä konkreettisten tekojen kuten restoratiivisen joogan ja meditaation kautta, mutta myös arjen ja asenteen muuttamista sitä tukevaksi. Psykologinen joustavuus on alkanut kiinnostaa, ja tänään pieneltä osin nämä kaksi asiaa linkittyivät teoriasta tavoitteiksi. 

Kirjoitin restoratiivisen joogan kokmeuksesta seuraavasti:

 Loppuvuodesta tapasin sattumalta henkilön, jonka kanssa tuli puhetta palautumisesta. Hän suositteli restoratiivista joogaa, ja löysinkin Turusta koulutetun ohjaajan Kirsin @saivoyoga  Tänään osallistuin kahden tunnin lepohetkeen ja kyllä - se tuntuu niin hyvältä.

Päivittäin tarvitsemme lepoa. Yöunet ovat tärkeä osa palautumista ja on tärkeä pitää kiinni siitä, että päivittäinen unen saanti pysyy + puolella. Yöunien lisäksi päivän mini-hetket lepoa ovat tärkeitä. Kokoaikainen ärsyketulva, työt ja monet harrastukset, minuutilleen sovitut aikataulut kuormittavat kehoa ja mieltä. Aina ei edes huomaa kuinka väsynyt keho on, ennen kuin se ilmoittaa painavin merkein, että on syytä höllentää kaasujalkaa. Itselläkin jäi poljin vielä pohjaan, vaikka olisi pitänyt keventää menoa.

Restoratiivinen jooga on yksi hyvä tapa opetella ja opettaa keho ja mieli lepäämään. Mieli voi joskus jopa olla sitä vastaan ja kertoa kymmenen hyvää syytä jatkaa totutulla tavalla eteenpäin. Syitä voivat olla omat ja muiden odotukset, häpeä ja alisuoriutumisen pelko.

Restoratiivisessa joogassa asanat ovat pitkiä ja niiden tavoitteena on saavuttaa syvä ja tietoinen lepotila. Tuntuu hyvältä kääriytyä peiton alle ja antaa aikaa kehon kuunteluun. Tänään avautui jotain syvältä sisältä. Hengitin, kuuntelin ja otin vastaan. Kotiin ajaessa mietin psykologisen joustavuuden omistautuminen-osaprosessia. Haluan omistautua kehoni kuuntelulle ja levolle 

Positiivisen palautteen antaminen on tärkeää. Olen laittanut merkille konkreettisen, pienen asian, mikä on muuttunut alkuvuoden aikana: arjen kiire on vähentynyt. Aikaisemmin olin palavereissa ja tapaamisissa minuutilleen kun aika oli tai kolme minuuttia totutusti yli. Nyt olen ollut muutaman minuutin aikasessa, mikä tuntuu hyvältä. Se on itselleni konkreettinen esimerkki siitä, että olen muuttanut suhtautumista asioihin, mikä näkyy myös toiminnassa. 

MiiA