Arki, käsite mikä sisältää tuttuuden suojaavan peiton, mutta samalla kurkkua kuristavan kiireen, tekemättömät tehtävät, soittamattomat puhelut, pesemättömät pyykit. Arki, mikä lempeydessään antaa päiville muodon ja tekemiselle merkityksen, on myös kirjainhirviö, jonka mustaan aukkoon voi sulloa tehtävälistat, suoritukset, suunnitelmat ja mieltä painavat murheet. Arki on myös hyvä kaveri, sillä se ei turhia kysele vaan pikemminkin tuo ymmärrystä. Ei tarvitse selittää mitään, riittää kun sanoo sanan "arki", kaikki ymmärtää.
Hiljaisuus. Itselle siitä on muotoutunut turvallinen tila olla vain omien ajatusten kanssa. Hiljaisuudessa ei ole hiljaista - ainakaan aina. Omien ajatusten lisäksi ympärillä olevat ympäristön äänet, tiskikoneen naksahdus ja ohi kulkeva rekka vie äkkiä huomion. Hiljaisuus tuo huomiokenttään kaiken ympärillä tapahtuvan, joihin arjessa ei erikseen antaisi huomiota. Hiljaisena oleminen ei ole vaikeaa, mutta hiljaisuudessa tietoisena läsnäolevana oleminen puolestaan on. Miten nopeasti sitä lähterkään matkaamaan ajatusten tai äänien kautta kauas menneeseen tai tulevaisuudessa todeksi odottamiin haaveisiin?
Viime viikonloppuna vetäydyin hiljaisuuteen yhdessä äitini kanssa. Hiljaisuus on erilaista kun sen jakaa tuntemattoman tai itselle tutun kanssa. Sitä on eri tavalla "hereillä" toisen olemassa oloon, kun muuten ehkä olisi.
Sovimme äidin kanssa etukäteen - ennen hiljaisuuden alkua, että käymme lauantaina yhdessä kävelyllä ja saunassa. Maantienviertä kävellessä hiljaisuus tuntui luonnolliselta. Siinä me kipusimme perätysten ylämäkeä taajaman kirkolle. Paluumatkalla päädyimme keräämään tienvarteen heitetyt tölkit. Yhdessä tekeminen ei tarvitse sanoja. Vaistot ja peilisolut ohjaavat olemisen tekemistä.
Luin retriitin aikana useamman kerran Mari Leppäsen kirjaa "Kuulun tähän maisemaan". Siinä Leppänen mainitsee hiljaisuuden yhteisön. Hiljaisuus sitoo yhteen erilaiset ihmiset ja asettaa kaikki yhdenvertaisiksi. Se on yksi niistä asioista, joista hiljaisuudessa pidän. Äiti-tytär viikonloppu hiljaa yhdessä sitoi meitä yhteen uudenlaisella tavalla. Yhteinen sydänrukous, käveleminen luonnossa ja takkatulen katsominen antoivat jotain sellaista, mitä sanoin ei pysty kuvaamaan. Sen tuntee ja kokee. Siinä on jotain syvää, voisiko jopa sanoa, että pyhää. Sellaista yhteyttä usein arjessa kaipaan. Onneksi voin kokea sdn ajoittain hiljaisuudessa.
Ostin lähikaupasta äidille kortin, jossa oli seuraava teksi "Rakkautta on se, kun istun vieressäsi tekemättä mitään ja tunnen itseni maailman onnellisemmaksi ihmiseksi". 💜
-MiiA