Jotain pysyvää

Kotiovelta aamulenkille lähtiessä vaihtoehtoja ei ole kovin useita. Keväällä metsien ja peltojen reunusten sulaessa ja kivuessa vaihtoehtoja on enemmän, mutta yleisesti tiett ja polut ovat samat.

Pysähdyn usein samoille mausemakohdille ihastelemaan hiljalleen lipuvaa Kaulajokea, peltoaukeita ja metsän sammalkangasta. Kohta on sama, näkymä erilainen.

Elämä on muutosta. On aina ollut ja on tänäänkin. Ihminen on mukana luomassa muutosta kehittämällä ratkaisuja aina uusiin hasteisiin ja kysymyksiin. Periksiantamattomuus ja usko omaan ja yhteiseen pystyvyyteen vie meitä eteenpäin. Ratkaisemme haasteita ja pyrimme eteenpäin - korkeammalle. 

Tutut maisemat herättivät tänään ajatuksen pysyvyydestä. Siinä missä itse rakentaa ja kehittää elämäänsä eteenpäin, on hetkiä kun oma voima tai pystyvyys ei ole omissa käsissä. Ei ole valinnan hetkeä. Suunta osoitetaan ulkoapäin. 

Niissä hetkissä pysyvä maisema antaa itselle lohtua ja turvaa. On olemassa jotain pysyvää. Tuttu metsäpolku antaa vaan tukea ja turvaa.

Tänään haluan olla se tuttu joenuoma tai metsäautotie, joka pysyy paikallaan. Tänään sinulle Rakas ystävä annan tuen ja turvan. Olet ajatuksissani. Voimia ja halaus ❤

MiiA

Tanssi kanssani, niin tiedän olevani elossa

Kaipaan tanssimista: kehon liikettä musiikissa, tanssiparin kanssa syntyvää vuoropuhelua ja tanssin tarinaa. Tanssi on minulle musiikin, tunnelmien ja tunteiden ilmaisemista. Se on myös tie, johonkin selittämättömön syvään ja puhtaaseen kohtaan minua.

    Kuva:Pixabay

Tammikuussa tuli kuluneeksi vuosi ilman tanssia. Suru tuli kavalasti luokseni takavasemmalta ja itkin. Tanssin kautta monet ystävät ja puolitutut olivat jääneet pois elämästäni: mitä heille kuuluu nyt? Elämäntapa ja sen myötä syntyneet tuttavuudet ja tarinat ovat etäällä. Tuttavapiiri, sosiaaliset suhteet ovat kaventuneet huomattavasti kuluneen vuoden aikana. Niin on käynyt kaikille. Miten se vaikuttaa meihin jokaiseen? Toivottavasti kukaan ei ole jäänyt yksin.

Päätin lisätä tanssia osaksi arkeani pienin ripauksin. 

Yksi viikonloppu sydäntalven keskellä oli täynnä voimaannuttavaa energiaa: olotiloja, joissa oli helppo olla. Ihmisiä, joiden seurassa ei tarvinnut pinnistellä ollakseen odotusten mittainen. Sain olla oma itseni niissä hetkissä. Tämä viikonloppu sai minut ymmärtämään, miten paljon olen kaivannut tanssia ja miten tärkeä osa se on hyvinvointiani.

Kevään aikana ravitsin kehoani liikkeellä ja musiikilla. Tanssiminen tuntui välillä haastavalta: oma keho huomasi viennin, mutta reagointi oli kangertelevaa. Täydellisyyttä tavoitteleva ego muistutti virheistä joita tein. Tanssipari puolestaan hymyili ja muistutti tanssin ilosta.

Olen liikkunut paljon kävellen. Siinä voi askeltaa omalla tavalla, omassa tempossa ja valita itse suunnan mihin mennä. Tanssissa olen vuoropuhelussa toisen ihmisen kanssa. On yhteinen askel ja yhteien tempo. Syntyy dialogi. Viennin kuunteleminen ja seuraaminen oli yllättävän haastavaa: olla toisen ihmisen lähellä, reagoida hänen askeliinsa ja luottaa yhteiseen hetkeen.

Kevään kokemukset ovat vahvistaneet, että tarvitsen muita ihmisiä: yhteistä olemista, tanssia ja vuorovaikutusta. Tietoisuus itsestäni rakentuu impulsseihin minusta ulospäin ja ulkoa minuun päin. Reagoin ja se saa aikaan ajatuksen tai tunteen. Jokin sisälläni herää. Tanssi kanssan, niin tiedän olevani elossa. 

MiiA

Aikaa on vielä

Kulunut kuukausi on tuntunut vuoristoradalta. Elämän isoja kysymyksiä on annettu eteeni odottamatta. Olen kohdannut yhden suuremmista peloistani - kuoleman kasvoista kasvoihin. Olen myös saanut herätä auringon nousuihin ja käydä lasteni kanssa syviä keskusteluja elämästä ja siitä mitä ympärillämme oleva todellisuus on. Onko siinä kaikki? Onko olemassa jotain muuta mitä katseella emme näe?

Kuolema on äärettömän alku. Tunnen, että sen jälkeen on olemassa paikka, jossa meitä ympäröi pyyteetön rakkaus.

Kuva: Pixabay/ Lars Nissen

Kuolema pisti minut kasvotusten surun kanssa. Suruuni yhdistyi muita tunteita. Yksi niistä oli pettymys. Olin ajatellut, että aikaa on vielä. Yhtäkkiä sitä ei ollutkaan. Petyin itseeni. Petyin tekemiini valintoihin. Petyin, etten ollut sanonut niitä sanoja ääneen, jotka sairaalan sängyn vierellä hänelle itkin.

Mietin elämää. Hetkeä kun sen sauma pettää. Istun vieressä ja laulan. Tiedän, että tunnet mun kosketuksen. Silitän sun hiuksia ja itken. Näemme valossa rakkauden.

Mitä voin oppia tästä kaikesta? Kuoleman kohtaamisesta? Omien tunteiden tuntemisesta? Kevät hellii lämmöllään ja kauneudellaan. Elämän kiertokulku näyttäytyy ympärillä eheänä ja juuri sellaisena kuin se nyt on. Tämä kevät on erilainen kuin edellinen. Seuraavasta emme tiedä mitään. 

Mielessäni ja haaveissani on useita asioita joista mietin "sitten myöhemmin". Kerron hänelle kun tapaamme tai toteutan sen sitten kun. Ei ole muuta kuin tämä hetki. Unelmat ja haaveet ovat kuin karttoja, jotka ohjaavat kohti päämäärää. Päämäärän tavoittaminen on kiinni monesta asiasta. Osaan voin itse vaikuttaa mutta osaan vaikuttaa jokin vahvempi voima. 

Tänään mietin "sitten kun" -listaani. Mikä estää minua tekemästä ja tarttumasta niihin? Pelko lienee suurin syy. Omat valintani vaikuttavat kaikkeen ympärilläni. Omien unelmien ja sanomattomien sanojen lausuminen ääneen edellyttää vuoropuhelua ihmisten kanssa, jotka jakavat elämäni. Päätän kirjoittaa unelmat todeksi paperille. Ovat näin näkyvissä kansien välissä. Ja ollessani rohkeampi voin tavoitella niitä. Tiedän sen, että aikaa on vain tämä hetki. 

MiiA 

Kun minuun kosketat

Mielessä pyörivät erilaiset laulujen sanat. Useammassa niistä viitataan kosketukseen. Olen iloinen siitä, että kosketus ja koskettaminen ovat nousseet eri lauluntekijöiden kynästä paperille vuosien aikana. Sanoitukset ovat saaneet ympärilleen sävellyksen ja nyt ne ovat kuunneltavissa, tanssittavissa ja koettavissa.

Olen myös hämmentynyt huomatessani, että miten juurevasti kosketus ja sen laaja merkityksellisyys on saatu kiteytettyä lyhyissä lauseissa kokonaiseksi. Tällä hetkellä päässäni soi Korisevan kappaleen sanat "Kun minuun kosketat". Otan jo mielessäni tanssiaskeleita kesälavan parketilla. Mielikuva on elävä ja siihen yhdistyvät kokemus ja kaipuu. 

Runsaan viikon päästä tulee kuluneeksi vuosi siitä kun koskettaminen nousi kaikkien tietoisuuteen. Koskettamiseen tai sen välttämiseen on siitä asti ohjeistettu kiinnittämään erityistä huomiota. Ensin ohjeistuksen uskottiin olevan väliaikaista mutta nyt jo tiedämme, että tulemme elämään asian kanssa vielä pitkään. Ohjeistusten muuttuessa ja elämän palautuessa lähemmäksi vapaampaa toisen ihmisen kohtaamista, uskon että meillä jokaisella on oma työnsä siinä, miten rakentaa luottamus kohtaamiseen ja koskettamiseen uudestaan.

Kaipaan kosketusta. Ehkä sen vuoksi tuo kyseinen fraasin kohta soi mielessäni. "Kun minuun kosketat, epätoivon karkoitat". Myönteinen kosketus luo yhteyttä ja vahvistaa mm. turvan ja luottamuksen tunnetta. Olen onnekas siinä, että ympärilläni on perhe ja että kosketus on luonteva osa perheemme tapaa olla. Siitäkin huolimatta tunnistan, että kaipaan luonnollisia kosketus-kokemuksia, joita tämä hetki on pyyhkinyt pois: kättelemistä, ystävän vieressä istumista ja halausta. Muutamia mainitakseni. Tanssi on vielä oma lukunsa, jossa toisen ihmisen koskettaminen on luonnollinen osa kohtaamista. 

Mitä tässä hetkessä voi tehdä kosketuksen kaipuulle? Jo sen tunnistaminen helpottaa itseäni. Asian sanoittaminen niissä tilanteissa, joissa ennen olisin halannut tai silittänyt. Se ainakin vähän vahvistaa sitä, että tunnistan kosketuksen merkityksen ja toimisin toisin jos se olisi mahdollista. Kohtaan toisen ihmisen sydämellä ja sanoilla: "Välitän, olet tärkeä, olet merkityksellinen."

Voinko pyytää, että minua kosketetaan? Kosketusta ilman jääminen voi vaikuttaa olemiseemme syvästi. Kosketus vahvistaa erilaisia tuntemuksia ja yksi niistä on nähdyksi ja kohdatuksi tulemisen tunne. Olen merkityksellinen ja tärkeä omana itsenäni. Se, että kohtaamistilanteisiin on saattanut tai saattaa syntyä pelkoa, vaikuttaa hyvinvointiimme. Kosketuksen merkitys tulee näkyväksi tässä ajassa. Kipuilemme ja emme ehkä osaa tunnistaa, että kosketuksen puuttuminen saattaa vaikuttaa mielialaamme. Tulemme tietoisemmiksi siitä miten moneen asiaan  kosketus olennaisesti liittyy. Miten sen kautta jaamme sanatonta tietoa itsestämme ja siitä millä ajatuksilla olemme tilanteessa.

Viime viikonloppuna rasvasin isoäitini jalat. Olin kyykyssä hänen edessään kun hieroin rasvaa hänen jalkoihinsa. Hän katsoi minua silmiin ja sanoi: "hierot ihanasti." 

Kaunis kosketuksen ja kohtaamisen hetki.

MiiA

Rakkaudesta

Uskaltaudun kirjoittamaan rakkaudesta. Yksi elämän suurimmista mysteereistä, joten ei ole helppo pukea ajatuksiaan sanoiksi. Olen harjoittanut mindfulnessia puolisen vuotta aktiivisesti. Ajatusmaailmani on saanut vahvistusta sen myötä. Tässä kirjoituksessa lähestyn rakkautta mindfulnessin näkökulmasta: se mikä on tässä hetkessä, on olemassa. 

Mindfulnessopettajani Maria mainitsi yhdessä koulutuspäivässä siitä, miten ajatuksemme rakentavat toisesta ihmisestä, asioista ja ilmiöistä tarinan. Näemme asiat ja ihmiset oman kokemuksen, tulkinnan ja mielikuviemme kautta. Muodostamme kuvan: mitä ja minkälaisia he tai ne ovat.

Marian herättämän ajatuksen saattelemana olen miettinyt, että miten rakkaus näyttäytyy mielikuvien ja hetkessä olemisen kehyksessä. Pystymmekö ja osaammeko rakastamaan toista ihmistä sellaisena kuin hän on, vai rakastammeko sittenkin sitä mielikuvaa, jonka olemme hänestä luoneet? Ja koska viimeksi päivitimme tuon mielikuvan? Tässä hetkessä, viikko sitten vai jo vuosia aikaisemmin?

Ollessamme erillään toisesta ihmisestä, saatamme suunnitella yhteistä tulevaa iltaa, viikonloppua tai loma-aikaa. Luomme ajatuksissa illuusion siitä mitä odotamme tapahtuvan. Kun tuo hetki koittaa, saatamme kohdata pettymyksen: hän ei ollut, sanonut, tehnyt tai kokenut asiaa samalla tavalla kuin olin mielessäni asian kuvitellut menevän. Koemme pettymyksen. Mikä pettymyksen tuotti? Toinen ihminen vai mielikuvamme hänestä ja tulevista tapahtumista?

Ajatuksemme ovat kuvia, lauseita ja sanoja. Ympäristömme ruokkii ajatuksiamme. Katsomme elokuvia, tv-ohjelmia ja seuraamme sosiaalista mediaa. Monesta kanavasta tulvii informaatiota: jäsennämme ja rakennamme niiden palasista omia unelmiamme. Ulkoapäin tulevat kuvamaailmat eivät aina ole koko totuus. Uskomme kuitenkin siihen mitä näemme. Emme välttämättä osaa tai halua kuvitella ja luoda asioita joita emme näe. Näemme täydellisiä lomapäiviä, ihania kokemuksia ja saavutettuja unelmia. Mitä on näiden kauniiden kuvien takana?

Miten tämä pohdinta kuvista liittyy rakkauteen? Ajattelen, että kun tulemme tietoiseksi itsestämme ja omista tunteista ja ajatuksista, pystymme paremmin erottelemaan sen, mikä on totta siinä hetkessä ja mikä on mielikuvien tuotetta. Ihmissuhteessa tämä kuvastaa tietoisuutta sille, että minä itse ja tuo toinen ihminen muuttumme koko ajan. Elämä on muutoksessa niin ihmisen sisäisenä kokemuksena, että ulkoapäin.

Siinä missä omat kokemuksemme ei ole sama kuin me itse, ei myöskään toisesta ihmisestä luomamme kuva ole hän. Jokainen kokemus, ajatus tai tunne muuttaa meitä. Olemme alati muuttuvia kokonaisuuksia. Miten voimme tuntea ihmisen kun oma ja hänen maailmansa ovat alati muuttuvat? Kun sanomme, että rakastan sinua, mitä oikeasti rakastamme? Tunnemme jonkin osan hänestä: ehkä sen johon tutustuimme tavatessamme tai ehkä sen, mikä tuli näkyväksi kun viimeksi keskustelimme.

Odotukset saattavat määrittää tiedostamattamekin olemassaoloamme. Toimimme täyttääksemme sitä odotusten luomaa paikkaa, joka ihmiset meistä rakentavat. Haluamme tulla hyväksytyksi. Mitä tapahtuisi jos voisimme olla vapaita elämään omana itsenämme eikä niistä odotuksista tai maailmankuvista käsin, josta olemme alkaneet elämäämme rakentaa. Mitä jos meillä olisikin kaikki ne mahdollisuudet laatikon ulkopuolella?

Rakkaus on vapautta tuntea itsensä kokonaisena, ilmenentää itseään sellaisena kuin olen ja tulla rakastetuksi niin kuin jokainen hetki olisi ensimmäinen. Rakastaminen on sen hyväksymistä, että ihminen vierelläni muuttuu ja kiinnostusta ja halua oppia tuntemaan tämä kokoajan uutta oppiva, tunteva ja kokeva ihminen. "Mitä sinulle kuuluu tänään, Rakas?"

Rakkaus on oleva hetkessä. Kohdatessa kumppanimme, ystävämme, lapsemme aina uusin silmin: ilman ennakkoajatuksia, valmiita olettamuksia. Tällöin voimme rakastaa häntä sellaisena kuin hän on. Joka hetki ainutlaatuisena ja kokonaisena omana itsenään. Silloin meillä kummallakin on mahdollisuus olla se keitä me olemme. 

MiiA

Nuotion loimussa tarinat elävät

Voimaeläin, voimakivi tai voimapaikka - pysähdyn jokaisen sanan kohdalla ja mieleeni tulee vahva kuva omasta voimaa antavasta elementistä. Palaan niiden luokse kun tarvitsen tukea, viisautta, rauhaa ja rohkeutta. 

Yksi voimallisista elementeistä itselleni on sukuni tarina. Se, jonka olen kuullut isoäidiltäni hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Se on tarina, johon olen yhdistänyt luottamuksen elämään. Sodan jälkeen jäljellä oli torppa ja kolme lusikkaa. Hän uskoi parempaan huomiseen. Yhdessä isoisäni kanssa he lähtivät rakentamaan elämää: kotia, perhettä ja maata. Omalla panoksellaan. 

Sukuni tarina luo minussa uskon siihen, että elämä on elämisen arvoista. Isovanhempani luottivat, että he pystyvät tarjoamaa omille lapsilleen turvallisemman ja eheämmän tulevaisuuden, mitä heillä itsellä oli ollut.

En tiedä missä menee tämän tarinan totuus ja missä menee mielikuvitukseni rakentama illuusio. Tarina antaa kuitenkin itselleni voimaa, sillä tiedän elämän olleen hyvin erilainen 95 vuotta sitten. Arki oli muuta kuin mitä tässä ajassa elämme. Elettiin kädestä suuhun. Työtä tehtiin eläkseen - kirjaimellisesti. Työ oli konkreettista ja näkyvää. Työ oli ruumiillista ja fyysisesti raskasta.

Luin jokin aika sitten Teemu Syrjälän Facebook-päivityksen, jossa hän avasi ajatuksiaan nuotiotulen voimasta ja sen ympärillä olevan valon ja varjon sylistä. Nuotiot läpi ihmisen historian ovat ottaneet kantaakseen ihmisyyden salat ja sukupolvien tarinat. Nuotion ympärillä on jaettu kokemuksia ja viisautta. Koettu erilaisia tunteita: itkut ja naurut. Nuotio on yhdistänyt sukupolvia. 

Syrjälän kirjoituksessa minua herätteli ajatus siitä, miten nuotio on ollut aikoinaan paikka, jonka äärellä on kerrottu sukujen tarinat. Jaettu kokemuksia ja viisautta läpi sukupolvien. Vieläkin nuotiotulen äärellä yhdistyvät mennyt ja tuleva. Se on paikka, jossa voi kuulla ja tulla kuulluksi.

Iltanuotion leimussa voi piiloutua valon ja varjon syleilyyn. Voi tuijottaa tulta ja todeta elämän jatkumon. Voi olla hiljaa ja kuunnella mielen tarinoita tai hiljentyä sielun syvyydelle. Voi kuunnella vastaapäätä istuvan kulkijan tarinaa ja antaa kertomuksen kolahtaa syvälle niin, että kyynel valahtaa silmäkulmasta. Voi rohkaistua avaamaan sielunsa syvimmät tuntemukset ja raastavimmat kokemukset ja saada osakseen myötätuntoa.

Tarinat ovat merkityksellisiä. Sukuni tarina voimaannuttaa ja luo uskoa silloin kuin en tiedä mitä kohti mennä. Epäilyksen hetkellä voin palata taaksepäin ja löytää voimaa siitä epätietoisuudesta jota isovanhempani elivät. He elivät elämäänsä tehden sen minkä tiesivät tärkeäksi. Joskus varmasti myös sen mikä oli pakko.

He kirjoittivat itse elämänsä tarinan, mikä syntyi elämällä. Syrjälä nostaa tekstissään esiin huomion siitä, että nykyään tarinamme tulee ulkoa päin. Katsomme ja kuuntelemme televisiota, sosiaalista mediaa ja rakennamme niiden kautta sitä elämää, jonka uskomme olevan totta. Kerromme asioista mitä tapahtui jossain muualla kuin omassa elämässämme. Mitä tapahtuu sisällämme. Se tarina jää vieraaksi. Nuotiotulen äärellä on ollut ja on tänäkin päivänä paikka kuunnella, tulla kuulluksi ja tuntea tarinan voima sisällään. Minkälainen on sinun tarinasi? Mistä sinä ammennat voimasi?

MiiA

Tarina syntyy sisäisen äänen kuuntelusta

Tarina saa hymyn huulille. Tarinassa kaikki on mahdollista. Tyttäreni kertoi äidinkielen kirjoituksestaan. Miten annetut aiheet eivät kiinnostaneet, vaan hän valitsi omansa. Kirjoituksesta tuli niin hyvä, että opettaja luki sen koko luokalle. Tarina kertoi kahvikupista.

Istun lattialla kuten niin usein aamuisin. Yhteys maahan - kannattelee ja antaa tukevan alustan. Tämän aamun meditaatio harjoitti hellittämistä. Perhe alkaa heräillä kokoontuen olohuoneeseen. Siitä alkaa tarina. Jäänkö kuuntelemaan mitä toisilla on kerrottavanaan? Miten he heräävät alkavaan päivään ja mitä ajatuksia uusi päivä heissä herättää. Uskallanko vain hengittää ja antaa hiljaisuuden ympäröidä meidät pian sarastavaan aamuun? Kuuntelenko hiljaisuudesta syntyvää tarinaa? 

Tuo aamuinen kertomus herätti itsessäni iloa. Lapsen rohkeus valita oman tarinansa aihe. Kirjoittaa siitä, mikä innosti häntä. Lopputulos oli hyvä ja opettajakin luki sen ääneen. Tarinan aiheella ei ollut väliä. Hyvä tarina syntyi innostuksesta ja luottamuksesta omaa ääneen. 

Sen on elämä vuosien varrella minulle opettanut. Oman äänen kuuntelu on kaiken kantava voima ja samalla niin hauras taito, minkä niin helposti kadottaa ympäröivien äänten sekamelskaan: ympäristön asettamiin odotuksiin, muiden ihmisten tarpeisiin ja totuttuihin tapoihin. 

Oman sisäisen äänen kuuntelu vaatii myös rohkeutta. Uskallanko kuunnella sisäistä ohjausta ja tulla näkyväksi sellaisena kuin olen? Valita polun jonka tarinan kertominen inspiroi. Tarinan, josta tulee niin hyvä, että se inspiroi muitakin. Vai valitsenko valmiiksi annetun tarinan? 

Ihailen niitä, jotka uskaltavat elää oman sisäisen äänen ohjauksessa. Heistä huokuu ilo ja rauha sekä luottamus. Heillä on se jokin, ainutlaatuinen suhde elämään. Voimaan, joka mielestäni tekee elämän merkitykselliseksi. Voimaan, jota etsin.

MiiA

Pidän huolta itsestäni

Ikkunasta näkyy pimeää. Ohi kulkevan auton valokeilat osoittavat tietä, mutta hetken kuluttua sekin katoaa. Ikkunasta heijastuu omakuva sekä olohuone, jonka lattialla istun. Ulkona oleva pimeys kääntää huomion sisäänpäin. Mitä on tässä ja nyt?

Aamumeditaation jälkeen kirjoitan yleensä huomioita ja ajatuksia päiväkirjaan. Haluan herätä aikaisin ja olla omien ajatusten, ideoiden ja tuntemusten ympäröimä. Tänään kirjoitin päiväkirjaan kysymyksen: miten pidän huolta itsestäni?

Viimeiset yhdeksän kuukautta ovat vaatineet itseohjautuvuutta. Työ-, koulu- ja vapaa-ajalla tehtävien sisällöt ovat laajentuneet. On tarvinnut ottaa käyttöön uusia teknisiä laitteita ja toimintatapoja, jotka omalta osaltaan ovat vieneet aikaa ja energiaa. Henkilökohtainen vastuu on lisääntynyt samalla kun yhteisöllisyys: yhdessä tekeminen ja kokeminen ovat vähentyneet. Eristäytyminen työ- ja harrastusyhteisöistä ovat tuoneet mukanaan yksinäisyyden kokemuksen.

Välillä on tehnyt mieli heittää hanskat tiskiin ja toivoa, että jokin kannattelee. Niissä hetkissä olen opetellut sanomaan ääneen, että tarvitsen halausta: syliä, mikä jakaa tuntemukseni siinä hetkessä. Läheisyyden ja läsnäolon merkitys ihmissuhteissa ovat korostuneet. Myös luottamuksen kasvattaminen jotain suurempaa kohtaan on lisääntynyt. Olen tietoisesti harjoittanut antautumista niiden asioiden kuljetettavaksi, jotka ovat jonkin suuremman käsissä.

Vuoden aikana olen pysähtynyt miettimään niitä asioita jotka antavat itselleni voimaa ja joista nautin: perhe, luonto, tanssi, lukeminen, kirjoittaminen, ystävät ja käsityöt. Miten nämä asiat näkyvät arjessani? Näkyvätkö? Miten saisin ne edes pienten hippusten lailla osaksi päivääni? Yhden silloin ja toisen tällöin. 

Nyt vuodenvaihteen aikana nämä itseä ravitsevat asiat ovat nousseet pintaan. Vallitsevan tilanteen johdosta olen tarkastellut omia mielenkiinnon kohteita uusista näkökumista: Miten pidän huolta itsestäni? Miten tasapainotan ulkoiset odotukset ja sisäiset tarpeet? Omien voimanlähteiden tunnistaminen on oma prosessinsa. Mitkä asiat inspiroivat minua? Mille asialle haluaisin antaa enemmän tilaa elämässäni? Mistä asiasta olisi vuorostaan hyvä luopua? Tässäpä pohdittavaa näin vuoden alkuun 😊 

MiiA