Minkä haluan kasvavan, mistä olen valmis luopumaan?

Katson taaksepäin kuluneita kymmentä viikkoa. Kertaheitolla tuttu arki muuttui aivan erilaiseksi. Aloitin työt kotoa käsin ja tuunasin itselleni työpisteen jos toisenkin. Kalenteri tyhjentyi rysäyksellä. Se olisi saattanut tuntua kamalalta ellen olisi aloittanut menojen karsintaa oma-aloitteisesti jo alkuvuodesta.

Nyt kun mietin kuluneita viikkoja, minussa herää haikeus. Arki palaa pikkuhiljaa kohti uutta normaalia. Elinpiiri laajenee ja alan täyttää kalenteria uusilla menoilla. Vai alanko sittenkään? Kevät avasi silmäni monelle uudelle ajatukselle ja toiveelle. Unelmat ovat nyt ainakin yhden askeleen lähempänä toteutumista. Hektisen arjen hiljentyessä ja sulkeutuessa kuin sipuli sykkyrälle, alkoi elämässäni itää uudet tuulet. Oli helpottavaa antaa vanhojen asioiden jäädä tai etsiä uudet väylänsä toteutuakseen. Aurinkoinen kevät kutsui ulkoilemaan. Varhaiset aamulenkit, auringon nousun seuraaminen, kevään herääminen ja lintujen laulut. On ollut huikeaa nähdä, miten kevään valoisus toden totta lisääntyy silmissä.

Hiljentyminen on puhutellut minua pidempään. Kehon kuunteleminen - ja mielen yhteys. Päätin, että aloitan meditoinnin. Enää ei ollut yhtään tekosyytä sanoa ettei ole aikaa. Aikaa oli. Puuttui vain priorisointi ja sisäisen äänen arvostus.  Loput olivat kiinni itsestä ja siitä, miten pitkälle kunnioitin sitä ääntä joka sisälläni pyysi - hiljennä!

Koomista sinänsä, että ajassa jossa niin moni perustavanlaatuinen lakkaa toimimasta, mieli pyytää lisää rauhaa. Minä istuin ja hengitin. Päätin, että haluan kohdata itseni joka päivä. Sellaisena kuin olen. Nämä muutamat pienet päätökset - kävelyretket ja hiljentyminen, tuntuvat jo nyt suurilta. Ne ovat tekoja, jotka ovat seurausta itseni kuuntelemisesta. Ne ovat myös tekoja joiden kautta asetan omat rajani suhteessa ympäristöön. Ollakseni minä, tarvitsen aikaa olla vuorovaikutksessa luonnon, läheisten ja itseni kanssa.

Sen vuoksi ja niin helposti haikeus ottaa vallan. Jos palaankin takaisin vanhaan, osaanko ja pystynkö kuuntelemaan enää itseäni samalla tavalla? Osanko asettaa rajat ulkoisten vaatimusten ja sisäisten tarpeiden ristiaineessa. Osaanko säilyttää tasapainon? Pelkään, että unohdan ja hävitän sen mitä olen juuri nyt oppinut ja kokenut hyväksi.

Olen valmis luopumaan kiireestä ja ottamaan vastaan hiljentymisen ja sitä kautta syntyvän täyteläisyyden. Haluan, että kun kymmenen vuoden päästä katson taaksepäin, voin todeta, että tänä kevänä kylvin ravitsevia siemeniä <3

Muutosten keskellä

Istun hetken ja katson ulos ikkunasta. Kevään aurinko on painumassa mailleen. Luonto hiljentyy lepoon. Kirjoitan vielä - muutamia sanoja paperille.

Huomenna on viimeinen etäkoulupäivä. Suhtaudun sitä ristiriitaisin tuntein. Otamme askeleen lähemmäksi vanhaa normaalia, uutta tulevaa. Mitä se onkaan? Muutoshetket ovat itselleni vaikempia. Yritän luoda muutoksessa uuden rytmin. Tutun vaikkakin ehkä uuden kaavan, jotta asiat pysyvät selkeinä ja toistettavina. Ylihuomenna palaamme lapsiperheessä takaisin lähikouluarkeen. Vanha rytmi palaa takaisin. Se, josta jossain määrin halusi pitää kiinni kun arki muuttui. Miksi nyt sekin tuntuu vieraalta?

Yhdeksän viikkoa etäkoulu- ja etätyöarkea takana. Kokonaisuuden pyörittämisessä on ollut omat haasteensa. Viikkoihin on mahtunut niin epätoivon, kiukun, riittämättömyyden kuin myös ilon, keveyden ja rakkauden tunteita. Oma kalenteri tyhjentyi yhdessä yössä monenkirjavista suunnitelmista ja tapaamisista. Olin kevättalvesta jo aloittanut omaehtoisen kalenterin perkauksen, ja loppujenkin suunnitelmien pyyhkiytyessä pois tunsin samalla huojennusta. Kaipasin asioita, kuten tanssia, mutta tiesin että se ei häviä mihinkään.

Mikä tässä uudessä muutoksessa pelottaa? Elämä perheen kesken on tuonut itselleni turvaa ja olen pystynyt valinnoillani vaikuttamaan omaan turvallisuuden tunteeseen. Aika, jota oli äkkiä yllinkyllin lisää, on löytänyt uomansa ja täyttynyt lähiperheen kanssa vietettävästä ajasta. Kaunis aurinkoinen kevät on johdatellut metsäretkille ja puutarhaan. Valoisat illat olen istunut satukirjaa lukien ja omaan päiväkirjaa kirjoittaen. Perheen kesken olen viettänyt lähemmin aikaa ja se tuntuu hyvältä. Näistä hetkistä en haluaisi luopua.

Toivon, että uusi normaali tulee vastaan pienin askelin ja että pystyn totuttelemaan siihen pienin askelin. En halua kiirettä ja tiukkoja aikatauluja. Haluan pitää tämän levollisuuden, mitä kevät on kaikessa myllerryksessään minulle osoittanut.

Luottaen huomiseen,

MiiA

<3 <3 <3