Rakkaudesta

Uskaltaudun kirjoittamaan rakkaudesta. Yksi elämän suurimmista mysteereistä, joten ei ole helppo pukea ajatuksiaan sanoiksi. Olen harjoittanut mindfulnessia puolisen vuotta aktiivisesti. Ajatusmaailmani on saanut vahvistusta sen myötä. Tässä kirjoituksessa lähestyn rakkautta mindfulnessin näkökulmasta: se mikä on tässä hetkessä, on olemassa. 

Mindfulnessopettajani Maria mainitsi yhdessä koulutuspäivässä siitä, miten ajatuksemme rakentavat toisesta ihmisestä, asioista ja ilmiöistä tarinan. Näemme asiat ja ihmiset oman kokemuksen, tulkinnan ja mielikuviemme kautta. Muodostamme kuvan: mitä ja minkälaisia he tai ne ovat.

Marian herättämän ajatuksen saattelemana olen miettinyt, että miten rakkaus näyttäytyy mielikuvien ja hetkessä olemisen kehyksessä. Pystymmekö ja osaammeko rakastamaan toista ihmistä sellaisena kuin hän on, vai rakastammeko sittenkin sitä mielikuvaa, jonka olemme hänestä luoneet? Ja koska viimeksi päivitimme tuon mielikuvan? Tässä hetkessä, viikko sitten vai jo vuosia aikaisemmin?

Ollessamme erillään toisesta ihmisestä, saatamme suunnitella yhteistä tulevaa iltaa, viikonloppua tai loma-aikaa. Luomme ajatuksissa illuusion siitä mitä odotamme tapahtuvan. Kun tuo hetki koittaa, saatamme kohdata pettymyksen: hän ei ollut, sanonut, tehnyt tai kokenut asiaa samalla tavalla kuin olin mielessäni asian kuvitellut menevän. Koemme pettymyksen. Mikä pettymyksen tuotti? Toinen ihminen vai mielikuvamme hänestä ja tulevista tapahtumista?

Ajatuksemme ovat kuvia, lauseita ja sanoja. Ympäristömme ruokkii ajatuksiamme. Katsomme elokuvia, tv-ohjelmia ja seuraamme sosiaalista mediaa. Monesta kanavasta tulvii informaatiota: jäsennämme ja rakennamme niiden palasista omia unelmiamme. Ulkoapäin tulevat kuvamaailmat eivät aina ole koko totuus. Uskomme kuitenkin siihen mitä näemme. Emme välttämättä osaa tai halua kuvitella ja luoda asioita joita emme näe. Näemme täydellisiä lomapäiviä, ihania kokemuksia ja saavutettuja unelmia. Mitä on näiden kauniiden kuvien takana?

Miten tämä pohdinta kuvista liittyy rakkauteen? Ajattelen, että kun tulemme tietoiseksi itsestämme ja omista tunteista ja ajatuksista, pystymme paremmin erottelemaan sen, mikä on totta siinä hetkessä ja mikä on mielikuvien tuotetta. Ihmissuhteessa tämä kuvastaa tietoisuutta sille, että minä itse ja tuo toinen ihminen muuttumme koko ajan. Elämä on muutoksessa niin ihmisen sisäisenä kokemuksena, että ulkoapäin.

Siinä missä omat kokemuksemme ei ole sama kuin me itse, ei myöskään toisesta ihmisestä luomamme kuva ole hän. Jokainen kokemus, ajatus tai tunne muuttaa meitä. Olemme alati muuttuvia kokonaisuuksia. Miten voimme tuntea ihmisen kun oma ja hänen maailmansa ovat alati muuttuvat? Kun sanomme, että rakastan sinua, mitä oikeasti rakastamme? Tunnemme jonkin osan hänestä: ehkä sen johon tutustuimme tavatessamme tai ehkä sen, mikä tuli näkyväksi kun viimeksi keskustelimme.

Odotukset saattavat määrittää tiedostamattamekin olemassaoloamme. Toimimme täyttääksemme sitä odotusten luomaa paikkaa, joka ihmiset meistä rakentavat. Haluamme tulla hyväksytyksi. Mitä tapahtuisi jos voisimme olla vapaita elämään omana itsenämme eikä niistä odotuksista tai maailmankuvista käsin, josta olemme alkaneet elämäämme rakentaa. Mitä jos meillä olisikin kaikki ne mahdollisuudet laatikon ulkopuolella?

Rakkaus on vapautta tuntea itsensä kokonaisena, ilmenentää itseään sellaisena kuin olen ja tulla rakastetuksi niin kuin jokainen hetki olisi ensimmäinen. Rakastaminen on sen hyväksymistä, että ihminen vierelläni muuttuu ja kiinnostusta ja halua oppia tuntemaan tämä kokoajan uutta oppiva, tunteva ja kokeva ihminen. "Mitä sinulle kuuluu tänään, Rakas?"

Rakkaus on oleva hetkessä. Kohdatessa kumppanimme, ystävämme, lapsemme aina uusin silmin: ilman ennakkoajatuksia, valmiita olettamuksia. Tällöin voimme rakastaa häntä sellaisena kuin hän on. Joka hetki ainutlaatuisena ja kokonaisena omana itsenään. Silloin meillä kummallakin on mahdollisuus olla se keitä me olemme. 

MiiA

Nuotion loimussa tarinat elävät

Voimaeläin, voimakivi tai voimapaikka - pysähdyn jokaisen sanan kohdalla ja mieleeni tulee vahva kuva omasta voimaa antavasta elementistä. Palaan niiden luokse kun tarvitsen tukea, viisautta, rauhaa ja rohkeutta. 

Yksi voimallisista elementeistä itselleni on sukuni tarina. Se, jonka olen kuullut isoäidiltäni hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Se on tarina, johon olen yhdistänyt luottamuksen elämään. Sodan jälkeen jäljellä oli torppa ja kolme lusikkaa. Hän uskoi parempaan huomiseen. Yhdessä isoisäni kanssa he lähtivät rakentamaan elämää: kotia, perhettä ja maata. Omalla panoksellaan. 

Sukuni tarina luo minussa uskon siihen, että elämä on elämisen arvoista. Isovanhempani luottivat, että he pystyvät tarjoamaa omille lapsilleen turvallisemman ja eheämmän tulevaisuuden, mitä heillä itsellä oli ollut.

En tiedä missä menee tämän tarinan totuus ja missä menee mielikuvitukseni rakentama illuusio. Tarina antaa kuitenkin itselleni voimaa, sillä tiedän elämän olleen hyvin erilainen 95 vuotta sitten. Arki oli muuta kuin mitä tässä ajassa elämme. Elettiin kädestä suuhun. Työtä tehtiin eläkseen - kirjaimellisesti. Työ oli konkreettista ja näkyvää. Työ oli ruumiillista ja fyysisesti raskasta.

Luin jokin aika sitten Teemu Syrjälän Facebook-päivityksen, jossa hän avasi ajatuksiaan nuotiotulen voimasta ja sen ympärillä olevan valon ja varjon sylistä. Nuotiot läpi ihmisen historian ovat ottaneet kantaakseen ihmisyyden salat ja sukupolvien tarinat. Nuotion ympärillä on jaettu kokemuksia ja viisautta. Koettu erilaisia tunteita: itkut ja naurut. Nuotio on yhdistänyt sukupolvia. 

Syrjälän kirjoituksessa minua herätteli ajatus siitä, miten nuotio on ollut aikoinaan paikka, jonka äärellä on kerrottu sukujen tarinat. Jaettu kokemuksia ja viisautta läpi sukupolvien. Vieläkin nuotiotulen äärellä yhdistyvät mennyt ja tuleva. Se on paikka, jossa voi kuulla ja tulla kuulluksi.

Iltanuotion leimussa voi piiloutua valon ja varjon syleilyyn. Voi tuijottaa tulta ja todeta elämän jatkumon. Voi olla hiljaa ja kuunnella mielen tarinoita tai hiljentyä sielun syvyydelle. Voi kuunnella vastaapäätä istuvan kulkijan tarinaa ja antaa kertomuksen kolahtaa syvälle niin, että kyynel valahtaa silmäkulmasta. Voi rohkaistua avaamaan sielunsa syvimmät tuntemukset ja raastavimmat kokemukset ja saada osakseen myötätuntoa.

Tarinat ovat merkityksellisiä. Sukuni tarina voimaannuttaa ja luo uskoa silloin kuin en tiedä mitä kohti mennä. Epäilyksen hetkellä voin palata taaksepäin ja löytää voimaa siitä epätietoisuudesta jota isovanhempani elivät. He elivät elämäänsä tehden sen minkä tiesivät tärkeäksi. Joskus varmasti myös sen mikä oli pakko.

He kirjoittivat itse elämänsä tarinan, mikä syntyi elämällä. Syrjälä nostaa tekstissään esiin huomion siitä, että nykyään tarinamme tulee ulkoa päin. Katsomme ja kuuntelemme televisiota, sosiaalista mediaa ja rakennamme niiden kautta sitä elämää, jonka uskomme olevan totta. Kerromme asioista mitä tapahtui jossain muualla kuin omassa elämässämme. Mitä tapahtuu sisällämme. Se tarina jää vieraaksi. Nuotiotulen äärellä on ollut ja on tänäkin päivänä paikka kuunnella, tulla kuulluksi ja tuntea tarinan voima sisällään. Minkälainen on sinun tarinasi? Mistä sinä ammennat voimasi?

MiiA