Katson taaksepäin kuluneita kymmentä viikkoa. Kertaheitolla tuttu arki muuttui aivan erilaiseksi. Aloitin työt kotoa käsin ja tuunasin itselleni työpisteen jos toisenkin. Kalenteri tyhjentyi rysäyksellä. Se olisi saattanut tuntua kamalalta ellen olisi aloittanut menojen karsintaa oma-aloitteisesti jo alkuvuodesta.
Nyt kun mietin kuluneita viikkoja, minussa herää haikeus. Arki palaa pikkuhiljaa kohti uutta normaalia. Elinpiiri laajenee ja alan täyttää kalenteria uusilla menoilla. Vai alanko sittenkään? Kevät avasi silmäni monelle uudelle ajatukselle ja toiveelle. Unelmat ovat nyt ainakin yhden askeleen lähempänä toteutumista. Hektisen arjen hiljentyessä ja sulkeutuessa kuin sipuli sykkyrälle, alkoi elämässäni itää uudet tuulet. Oli helpottavaa antaa vanhojen asioiden jäädä tai etsiä uudet väylänsä toteutuakseen. Aurinkoinen kevät kutsui ulkoilemaan. Varhaiset aamulenkit, auringon nousun seuraaminen, kevään herääminen ja lintujen laulut. On ollut huikeaa nähdä, miten kevään valoisus toden totta lisääntyy silmissä.
Hiljentyminen on puhutellut minua pidempään. Kehon kuunteleminen - ja mielen yhteys. Päätin, että aloitan meditoinnin. Enää ei ollut yhtään tekosyytä sanoa ettei ole aikaa. Aikaa oli. Puuttui vain priorisointi ja sisäisen äänen arvostus. Loput olivat kiinni itsestä ja siitä, miten pitkälle kunnioitin sitä ääntä joka sisälläni pyysi - hiljennä!
Koomista sinänsä, että ajassa jossa niin moni perustavanlaatuinen lakkaa toimimasta, mieli pyytää lisää rauhaa. Minä istuin ja hengitin. Päätin, että haluan kohdata itseni joka päivä. Sellaisena kuin olen. Nämä muutamat pienet päätökset - kävelyretket ja hiljentyminen, tuntuvat jo nyt suurilta. Ne ovat tekoja, jotka ovat seurausta itseni kuuntelemisesta. Ne ovat myös tekoja joiden kautta asetan omat rajani suhteessa ympäristöön. Ollakseni minä, tarvitsen aikaa olla vuorovaikutksessa luonnon, läheisten ja itseni kanssa.
Sen vuoksi ja niin helposti haikeus ottaa vallan. Jos palaankin takaisin vanhaan, osaanko ja pystynkö kuuntelemaan enää itseäni samalla tavalla? Osanko asettaa rajat ulkoisten vaatimusten ja sisäisten tarpeiden ristiaineessa. Osaanko säilyttää tasapainon? Pelkään, että unohdan ja hävitän sen mitä olen juuri nyt oppinut ja kokenut hyväksi.
Olen valmis luopumaan kiireestä ja ottamaan vastaan hiljentymisen ja sitä kautta syntyvän täyteläisyyden. Haluan, että kun kymmenen vuoden päästä katson taaksepäin, voin todeta, että tänä kevänä kylvin ravitsevia siemeniä <3
