Istun hetken ja katson ulos ikkunasta. Kevään aurinko on painumassa mailleen. Luonto hiljentyy lepoon. Kirjoitan vielä - muutamia sanoja paperille.
Huomenna on viimeinen etäkoulupäivä. Suhtaudun sitä ristiriitaisin tuntein. Otamme askeleen lähemmäksi vanhaa normaalia, uutta tulevaa. Mitä se onkaan? Muutoshetket ovat itselleni vaikempia. Yritän luoda muutoksessa uuden rytmin. Tutun vaikkakin ehkä uuden kaavan, jotta asiat pysyvät selkeinä ja toistettavina. Ylihuomenna palaamme lapsiperheessä takaisin lähikouluarkeen. Vanha rytmi palaa takaisin. Se, josta jossain määrin halusi pitää kiinni kun arki muuttui. Miksi nyt sekin tuntuu vieraalta?
Yhdeksän viikkoa etäkoulu- ja etätyöarkea takana. Kokonaisuuden pyörittämisessä on ollut omat haasteensa. Viikkoihin on mahtunut niin epätoivon, kiukun, riittämättömyyden kuin myös ilon, keveyden ja rakkauden tunteita. Oma kalenteri tyhjentyi yhdessä yössä monenkirjavista suunnitelmista ja tapaamisista. Olin kevättalvesta jo aloittanut omaehtoisen kalenterin perkauksen, ja loppujenkin suunnitelmien pyyhkiytyessä pois tunsin samalla huojennusta. Kaipasin asioita, kuten tanssia, mutta tiesin että se ei häviä mihinkään.
Mikä tässä uudessä muutoksessa pelottaa? Elämä perheen kesken on tuonut itselleni turvaa ja olen pystynyt valinnoillani vaikuttamaan omaan turvallisuuden tunteeseen. Aika, jota oli äkkiä yllinkyllin lisää, on löytänyt uomansa ja täyttynyt lähiperheen kanssa vietettävästä ajasta. Kaunis aurinkoinen kevät on johdatellut metsäretkille ja puutarhaan. Valoisat illat olen istunut satukirjaa lukien ja omaan päiväkirjaa kirjoittaen. Perheen kesken olen viettänyt lähemmin aikaa ja se tuntuu hyvältä. Näistä hetkistä en haluaisi luopua.
Toivon, että uusi normaali tulee vastaan pienin askelin ja että pystyn totuttelemaan siihen pienin askelin. En halua kiirettä ja tiukkoja aikatauluja. Haluan pitää tämän levollisuuden, mitä kevät on kaikessa myllerryksessään minulle osoittanut.
Luottaen huomiseen,
MiiA
<3 <3 <3
