Kosketus hiljaisuudessa - sykähdyttävän voimakas yhteenkuluvuus

Tietoisen läsnäolon harjoittaminen on yhdenlainen kuunteluharjoitus. Kuuntelun kohteena ovat omat ajatukset, kehon kokemukset, tunteet, sisäinen puheensorina tai vaikka kosketus. 

Tietoisen läsnäolon harjoittamiseen usein sysää jokin alkuvoima, mikä pistää kyseenalaistamaan elämän merkityksen. Miksi kaikki tapahtuu tai mitä mieltä tässä kaikessa on? 

Oma matkani alkoi esikoisen syntymän jälkeen, kun kiinnostukseni myönteiseen kosketukseen heräsi. Ensimmäinen myönteisen kosketuksen harjoitus herätti mut unesta. Elämä on koettua laajempaa. Se on jotain, mihin pelkkä ymmärrys ei yllä.

"Kuuntelen, sydäntäni kuuntelen

niin kuin yksinäinen tehdä sen vain voi [...]"

Tänäpäivänäkin omassa meditaation harjoittamisessa taustalla on kaipuu yhteyteen ja rauhaan. Olen huomannut, että läsnäolon harjoittaminen - elämän kuunteleminen, sen äärelle pysähtyminen, on tie yhteyteen. Sitä reittiä pitkin pääsen osaksi pyyteetöntä rakkautta, joka hellii lämmöllään ja joka opettaa samanaikaisesti hyvän vastaanottamista ja siitä irti päästämistä.

Minulla on viha-rakkaussuhde kehooni, mutta ehkä sen vuoksi pyrin kuuntelemaan sitä. Liike tanssin muodossa on kokonaisvaltaista. Se on kehollista. Tanssi on minulle sanaton kieli, jolla voi kertoa ja luoda erilaisia tarinoita tai avautua omana itsenään. Herkistyä ja tulla näkyväksi.

Ajoittain tanssi on leikkisää, mikä ravisuttaa jäykkää mieltä. Se on tunteikasta ja herkkää, mikä ravitsee sielua. Joskus se on myös tie läsnäoloon - pyyteettömän rakkauden äärelle.

Tällaisessa ajattomuuden tilassa sanat ovat turhia. Siinä hengitys muodostuu yhdeksi ja mieli rauhoittuu. Tanssin mahdollistamassa läsnäolossa on turvallista olla ja sisäinen puheensorina lakkaa. Siinä hetkessä on kaikki. Se nostaa silmäkulmaan kyyneleet ja asettaa kädet kiitokseen. 

Tämä on se hetki, läsnäolon hetki, jossa yhteys karkottaa yksinäisyyden ja luo yhteyden.

💜💜💜

MiiA

Elämälle riitän, nyt ja aina

"Itselleni en riitä koskaan,

elämälle riitän nyt ja aina."

Elämä on kaikki, elämä on rakkaus. Se on voima, joka on saattanut meidät osaksi tätä luomakuntaa. Hengitän ja olen kiitollinen siitä, että saan elää.

Elämä on lahja - sanotaan. Kuulen itseni äänen sisällä, joka lähes huutaa, miten paljon maailmassa on nähtävää ja koettavaa. Etuoikeuteni syntyä ihmiseksi tähän näkyväisyyteen, ikään kuin oikeuttaa ja työntää minua kaikkea sitä kohti, jota ihmisen rakentama todellisuus tarjoaa.

Etuoikeuden lisäksi meillä on myös ihmisen rakentama velvollisuus pitää rattaat pyörimässä, ja kuluttaa ihmisen rakentamaa. Sisäinen tarve saada enemmän ja enemmän, parempaa ja parempaa, hienompaa ja hienompaa sen kuin kasvaa. Tarjottuista mahdollisuuksista tulee välttämättömyys ja niistä kasvaa uusi normaali. Kukaan ei kysy, mikä on tämän normaalin takana. Pyrimme kohti saavuttamatonta, kohti ulkoista hyvänolon tunnetta, mikä karkaa käsistämme ensimmäisen kosketuksen jälkeen.

Istuin eilen kirkossa. Penkit olivat tupaten täynnä. Rippikouluvuoden aloitusmessu oli koonnut nuoret ja heidän huoltajansa, vanhempansa paikan päälle. Esirukouksessa puhuttiin luterilaisen kirkon hyveistä mm. kohtuullisuudesta ja oikeamielisyydestä. 

Olemmeko kadottaneet kohtuullisuuden? Tiedämme faktojen valossa, että tulevaisuus, jota nyt rakennamme ei ole kestävä. Se ei ole kohtuullinen. Ilma, jota hengitämme, vesi jota juomme ovat elämän edellytyksiä kaikelle olevaisuudelle. Käytämmekö oman osamme kohtuudella? Kun samaa vettä ja ilmaa tarvitsevat ihmisten lisäksi muutkin. Näemme jo nyt kohtuuttomuuden myötä ihmisissä kärsimystä, jopa aivan lähellä, mutta jostain syystä ihmisyyden varjo oikeuttaa sen ja etsii syyllistä itsemme ulkopuolelta. 

Oikeamielisyys: hyvät teot ja lähimmäisen rakastaminen. Olemmeko kadottanert sen? Jakaudumme ja asetumme vastakkain. Heikompi jää alakynteen. Aina on olemassa hän, joka katsoo, että erillisyys on parempi kuin rakkaudessa eläminen.

Elämälle - rakkaudelle riitän nyt ja aina. Kumpa osaisin olla elämässä kiinni. Läsnä ja hengittää. Tuntea oloni osaksi elämän kokonaisuutta, enkä toimijaksi sen kylkeen rakennetussa huvipuistossa. Elämä on tässä ja nyt. On lahja saada elää ja hengittää. Jakaa elämän kiertokulku ja eheyttää sitä, jotta tulevaisuus olisi mahdollinen seuraaville.

MiiA

Pidä kii - kävellään käsi kädessä, kohdataan tanssilattialla

Kävelymeditaatio on yksi tietoisen läsnäolon harjoittamisen muoto. Se on siitä ihana harjoite, että sen voi tehdä ulkona tai sisällä, isossa tai pienessä tilassa, yksin tai yhdessä toisten kanssa.

Kävelymeditaatio on yksinkertainen, mutta samalla moniulotteinen. Yksinkertaisuudessaan se on tietoisten askelten ottamista, ja tietoisesti askeleelta toiselle siirrymistä. Se on sen sananlaskun todeksi elämistä, jossa todetaan, että "tärkeintä ei ole päämäärä vaan matka.”

Viime viikonloppuna kävelymeditaatiossa koin jotain syvää, josta haluan kertoa. Se oli niin liikuttavaa ja voimaannuttavaa, että se säilyy kehomuistissani.

Päivä oli syksyisen aurinkoinen. Aurinko vielä lämmitti, ja pystyin juomaan päiväkahvit terassilla - kylläkin viltti jalkojen päällä. Osallistuin mindfulnesspäivään, jossa tarkoituksena oli viettää puhepaastoa tuttujen meditaatioystävien kesken. Ohjaajamme Seija Mauro oli alkuorientaatiossa kuvannut päivän ohjelmarungon ja kokoonnuimme nyt auringon lämmittämälle pihamaalle kävelymeditaatiota varten.

Harjoituksen alussa, itselleni yllättäen, Seija tarjosi kävelymeditaatioon tukea yhdelle osallistujista. Tarkoituksena liennyt tuen tarjoaminen, jotta toinen voisi turvallisemmin mielin osallistua harjoitukseen tai sitten vanhan tuttavuuden merkiksi. Pihamaa oli nurmikkoinen, ala- ja ylämäkeä sisältävä kumpuileva 1800-luvun miljöö, jossa puutarhassa kulki kiviportaat ja rakennusten välissä soratie. Tuki olisi hyvä lisä ja yhdessä jaettu matka varmasti hieno kokemus, ajattelin.

Odottaessani lähtövuoroani vieressä oleva henkilö tarjosi yllättäen minulle kätensä. Muutamaksi sadasosasekunniksi hämmennyin, mutta päätin tarttua tarjottuun käteen. Siinä hetkessä en tiennut, että tämä päätös avaisi aivan uuden kokemuksen.

Kävelimme hiljaa, askeleelta toiselle, painonsiirrosta ja hengityksestä seuraavaan. Yhdessä tietoisesti kävellessä huomasin miten aistit valpastuivat. Voin melkein vieläkin kuvata kävelymatkamme: pihamaan muodot, kivet ja kapeat kohdat. Hetket, joissa horjahdin tai ne joissa toinen hiljensi tahtia. Pystyin aistimaan käsien kosketuksen kautta yhteisen rytmin.

Kokemus oli pysäyttävä. Tunsin kyyneleet poskilla. Miten kaunista on kävellä toisen ihmisen kanssa? Hento ja herkkä hetki, jossa oli rakkautta ja lempeyttä. 

Käsikkäin koetussa kävelymeditaatiossa on mielestäni paljon yhtäläisyyttä tietoisen, läsnäolevan tanssin kanssa. Jälkeenpäin palatessani kokemukseen ja analysoidessa sitä tarkemmin huomasin kokemuksessa yhtäläisyyksiä mm. kansantanssiperinteessä tuttuihin tanssiotteisiin ja paritanssista tuttuun viennin ja seuraamisen vuorotteluun. 

Paritanssi on minulle ajoittain meditaatiota. Siinä kuten myös kävelymeditaatiossa läsnäolo rakentuu muustakin kuin askeleista, painonsiirroista ja hengittämisestä. Toisen ihmisen kanssa jaetussa läsnäolon hetkessä, läsnäolo pitää sisällään hyväksyvän asenteen, jossa kokemusta itsessään ei arvoteta tai arvostella. Siinä antaa ajatusten mennä ja sisäisen kriitikon tulee antaa hiljentyä.

Ensi kertaa käsikkäin tehty kävelymeditaatioharjoitus vei uuden äärelle ja se tuntui hyvältä vastaanottaa juuri sellaisena kuin se askel askeleelta oli. Siinä hetkessä myös sisäinen ääneni - itse, oli hiljaa. Se yritti ajoittain kyseenalaistaa käsikkäin tehdyn kävelymeditaation järkevyyden ja yritti ulkoapäin ujuttaa ajatusmaailmaan häpeän siemenen. En antanut sille tilaa hengittää. Ja se hiljeni.

Tämä yhdessä, käsikkäin kokemani kävelymeditaatio jätti syvän jäljen. Samalla se teki minut jälleen tietoiseksi siitä miksi kosketus ja tanssi ovat minulle tärkeitä. "Aika on arvokkainta mitä voit antaa toiselle ihmiselle". Kosketuksessa ja tanssissa aikaan kietoutuu yhteys, mitä läsnäolo vie kohti kaiken olemassa oloa. 

Kiitos, kiitos, kiitos

🩷🩷🩷

MiiA

Kaipaan hiljaisuuteen

Vetäydyn hiljaisuuteen, sillä haluan vahvistaa rauhan tunnetta elämässäni. Haluan oppia tunetemaan kuka minä olen, mitä tunnen ja mitä ajattelen. Miksi teen asioita, joita teen? 

Arki, käsite mikä sisältää tuttuuden suojaavan peiton, mutta samalla kurkkua kuristavan kiireen, tekemättömät tehtävät, soittamattomat puhelut, pesemättömät pyykit. Arki, mikä lempeydessään antaa päiville muodon ja tekemiselle merkityksen, on myös kirjainhirviö, jonka mustaan aukkoon voi sulloa tehtävälistat, suoritukset, suunnitelmat ja mieltä painavat murheet. Arki on myös hyvä kaveri, sillä se ei turhia kysele vaan pikemminkin tuo ymmärrystä. Ei tarvitse selittää mitään, riittää kun sanoo sanan "arki", kaikki ymmärtää.

Hiljaisuus. Itselle siitä on muotoutunut turvallinen tila olla vain omien ajatusten kanssa. Hiljaisuudessa ei ole hiljaista - ainakaan aina. Omien ajatusten lisäksi ympärillä olevat ympäristön äänet, tiskikoneen naksahdus ja ohi kulkeva rekka vie äkkiä huomion. Hiljaisuus tuo huomiokenttään kaiken ympärillä tapahtuvan, joihin arjessa ei erikseen antaisi huomiota. Hiljaisena oleminen ei ole vaikeaa, mutta hiljaisuudessa tietoisena läsnäolevana oleminen puolestaan on. Miten nopeasti sitä lähterkään matkaamaan ajatusten tai äänien kautta kauas menneeseen tai tulevaisuudessa todeksi odottamiin haaveisiin?

Viime viikonloppuna vetäydyin hiljaisuuteen yhdessä äitini kanssa. Hiljaisuus on erilaista kun sen jakaa tuntemattoman tai itselle tutun kanssa. Sitä on eri tavalla "hereillä" toisen olemassa oloon, kun muuten ehkä olisi. 

Sovimme äidin kanssa etukäteen - ennen hiljaisuuden alkua, että käymme lauantaina yhdessä kävelyllä ja saunassa. Maantienviertä kävellessä hiljaisuus tuntui luonnolliselta. Siinä me kipusimme perätysten ylämäkeä taajaman kirkolle. Paluumatkalla päädyimme keräämään tienvarteen heitetyt tölkit. Yhdessä tekeminen ei tarvitse sanoja. Vaistot ja peilisolut ohjaavat olemisen tekemistä.

Luin retriitin aikana useamman kerran Mari Leppäsen kirjaa "Kuulun tähän maisemaan". Siinä Leppänen mainitsee hiljaisuuden yhteisön. Hiljaisuus sitoo yhteen erilaiset ihmiset ja asettaa kaikki yhdenvertaisiksi. Se on yksi niistä asioista, joista hiljaisuudessa pidän. Äiti-tytär viikonloppu hiljaa yhdessä sitoi meitä yhteen uudenlaisella tavalla. Yhteinen sydänrukous, käveleminen luonnossa ja takkatulen katsominen antoivat jotain sellaista, mitä sanoin ei pysty kuvaamaan. Sen tuntee ja kokee. Siinä on jotain syvää, voisiko jopa sanoa, että pyhää. Sellaista yhteyttä usein arjessa kaipaan. Onneksi voin kokea sdn ajoittain hiljaisuudessa.

Ostin lähikaupasta äidille kortin, jossa oli seuraava teksi "Rakkautta on se, kun istun vieressäsi tekemättä mitään ja tunnen itseni maailman onnellisemmaksi ihmiseksi". 💜

-MiiA

Uskallammeko rakastaa?

Elämä. Yhteiskunta. Usko. Globaali maailma. Sekasorto. Toivo. Pelko. Kauhu. Ihminen. Arvottaminen. Rakkaus. Suurin kaikista on rakkaus. Se voima, jota ihminen etsii elämänsä, mutta pelkää kohtaavansa.

Rakkaudessa on kaikki. Se on ylitsevuotava voima - tunne ja kokemus, jonka äärellä nöyrtyy ja on kiitollinen.

Media lyö kasvoille jokaisella minuutilla, kun avaan somealustan ja antaudun sen vaikutusvallalle. Ihmisten syvät pelot huutavat hyökkäävinä, voimakkaina mielipiteinä jokaisessa mediapostauksen kommenttikentässä. Pelot ovat naamioitu oikeudesta sananvapauteen ja mielipiteen ilmaisuun. Niiden ei tarvitse kantaa vastuuta seurauksista. Tavoitteena on oman egon, erinomaisuuden ja oikeuden esiin nostaminen sekasorron hinnalla. Toivon maailmaaan rauhaa ja hengitän.

Yritän ymmärtää mistä tämä mielivaltaisuus nousee? Nähdä eri näkökulmista, erilaisten elämän kohtaloiden kautta. Asioiden takana on ajatus meistä ja heistä. Sisäpiiristä ja ulkopiiristä. Sinne kuuluvista ja sen ulkopuolelle jätettävistä. Kaiken takana on voima, mikä nostaa itsensä jalustalle voidakseen tehdä kahtiajaon - erottelun hyväksyttyihin ja hylättyihin. Ego. Sillä on kova ääni.

Mitä on rakkaus? Se mistä kaikki puhuvat ja jota elokuvien mukaan jokainen meistä etsii? Minulle rakkaus on läsnäoloa, kunnioitusta ja empatiaa. Se on itsensä kohtaamista ja toisesta välittämistä. Se on omien rajojen löytämistä ja kaiken olemassaolevan kunnioittamista. Se on oman rajallisuuden hyväksymistä ja avautumista äärettömyydelle. Se on kävelemistä puoliväliin vastaan, vaikka toinen ei koskaan saapuisikaan. Se on hiljentymistä elämässä.

Vai onko tuo sittenkin sanahöttöä? Onko rakkaus sittenkin tunne, jolla pitelemme itsellemme tärkeitä ihmisiä lähellä? Onko se liima, jolla vuoraamme ympärillemme suojamuurin itsemme kaltaisista kanssakulkijoista? On helppoa rakastaa itsensä kaltaista eli ikään kuin itseään toisessa. Ympärillä olevat tärkeät ihmiset peilaavat samoja arvoja, asenteita ja asemaa, jossa itse olen. Yltääkö rakkaus heihin, joilla on eri näkökulma elämään, jotka eivät puhu samaa kieltä tai jaa samaa historiaa? Tässä ajassa on myönnettävä, että rajaton rakkaus on osalle median kommenttipalstoilla kirjoittaville epätosi. Suojamuurin sisällä oleville riittää rakkautta, muut jääköön ilman.

Erilaisuus pelottaa. Muutos pelottaa. Kaikki muuttuu. Kaikki olemme erilaisia. Sattumalta synnymme johonkin, minkä joku on arvottanut joksikin. Yritämme pysyä hengissä niillä eväillä mitä perhe, yhteiskunta, globaali maailma ja historissa tehdyt päätökset ovat pohjaksi luoneet. Me joilla on hyvät matkaeväät, haluamme vielä enemmän. Rakastamalla kaikkia, annamme heidänkin täyttää reppunsa, joille sattuma ei ole ollut yhtä suosiollinen.

Suurin niistä on rakkaus. Se pistää katsomaan omia pelkoja silmästä silmään ja kysymään onko pelkoni tarina tosi? Mitä jos sattuma olisi kohdallani vienyt eri aikaan ja paikkaan. Hyväksyisinkö sen ja antaisin toisten ihmisten pelon määrittää elämäni?

Sanotaan, että rakkaus on ylitsevuotavaa ja se on kaikkialla. Se on elämää kannatteleva voima, kaiken olemassa olevan alku ja loppu. Uskallammeko rakastaa?

Jos puut puhuisivat ja eläimet vastaisivat

Auringon valon määrä on lisääntynyt. Talven kaamosaika on siirtymässä taakse, kunnes se jälleen astuu esiin näyttämölle, antaen luvan levätä ja piiloutua pimeyden verhoon. Valitsen usein meditaatiopaikaksi ikkunan edustan, josta näen horsiontissa avautuvat pellot ja puiden oksien lomasta pilkottavan taivaan. Välillä taivas on kirkkaan sininen - kuten nyt, toisinaan se on pilviharson peittämä.

Ajoittain meditaation jälkeen tartun kynään ja kirjoitan. Kerran istuessani ikkunan edessä, katselin kuusten oksien värähtelyä tuulessa, niiden huojuntaa toisiaan vasten ja hengitin. Edellisellä viikolla olin lukenut lapsen kanssa biologian kokeeseen ja tentannut häneltä yhteyttämisestä. Koin suurta etuoikeutta voida hengittää ilmaa, jota ikkunan takana kasvavat puut ja pensaat tuottavat. 

Hengitän, mikä armo sen läpi virtaa.
Saan olla tässä, nähdä ja kokea elämän ihmeen.
Voin hengittää ilmaa, mikä syntyy puiden laulusta ympärilläni kun auringon lämpö hellii niitä.
Olemme saman elämän palasia. Toinen toisissamme kiinni.
Tulen ravituksi kaiken olemassa olosta, elämän armosta .
Tunnen itseni elämän itsessäni, kun hengitän.
Ajatukset vilisevät hiljaisuudessa, ne rikkovat jotain sellaista, mikä meni jo rikki kun yritin tavoittaa sitä. 

Yritän hyväksyä, että asia on näin. 

Päästää irti siitä hiljaisuuden saavuttamisen päämäärästä, mikä katosi heti kun sen saavuttaa. 

Mutta hiljaisuudessa voin saada olla, kun vain olen . Hengitän. Olen.

Tästä kirjoituksesta aika kului eteenpäin, kunnes huomasin kirjoittavani uudelleen samasta teemasta. Olin viettämässä hiljaisuuden retriittiä metsien keskellä, meren ääressä. Leirikeskuksen pääsalissa oli koko seinän peittävät ristikkoikkunat, joista avautui näköala puiden latvusten yli merelle. Oli hiljaista, kuten viikonlopun teemaan kuului. Aurinko lämmitti ikkunoiden läpi ja kaivoin kangaskassista kirjoitusvihkoni. Hengitin ja annoin ajatusten virrata paperille. Aamukävelyllä kohtaamani valkohäntäkauriit, lintujen viserrys ja ikkunoiden takana huojuvat puut ohjasivat kirjoittamisen suunnan luontoon ja eläimiin. Voisinko asettua niiden asemaan? Mitä puut puhuisivat, jos kuulisimme niiden sanat? Mitä metsän eläimet kertoisivat, jos meillä olisi yhteinen kieli?

Jos puut puhuisivat ja metsä eläimet kertoisivat sanottavansa, mitä ne haluaisivat kertoa? Luonto on ihmiselle hyvä. Sen voimaa emme vielä ole kesyttäneet ja sen luonne on ollut meitä kohtaan suopea. Mitä olemmekaan ihmiskuntana tehneet, vielä se ei ole kääntänyt selkäänsä meille.

Mitä jos luonto luovuttaisi, eikä jaksaisikaan korjata itseään. Jos luonto antaisi periksi, eikä löytäisi auringosta voimaansa eikä jaksaisi enää tuottaa happea. Aurinko kääntyisi lämmittämään elämää jossain muualla. Tuulen vire pysähtyisi ja taivaalla matkaavat pilvet jäisivät paikalleen. Päivät toisensa jälkeen pysyisi pimeänä. Erottuisiko päivä yöstä? Kesä talvesta?

Miten kävisi ihmiselle ja eläimille? Maa ei ruokkisi nälkäistä. Haukkoisimme henkeä kuin kalat kuivalla maalla. Silmissämme huutava hätä, johon kukaan ei pystyisi tarjoamaan apua. Ei edes ensiaputaitoiset.

 

Vahvoja mielikuvia. Ensimmäinen kerta kun kirjoitin näin vahvaa tekstiä lohduttomasta näkökulmasta. Lopuksi päädyin pohtimaan maailman tilannetta, ihmisyyttä ja itsekkyyttä. Jos ihminen olisi maailman metsät ja jokainen saisi valita paikkansa sen tuhansissa mahdollisuuksissa, minne kukin asettuisi? Mistä valitsisin oman paikkani? Mikä puulaji olisin ja missä elämän kaaren vaiheessa? Mihin olisi turvallista asettua? Missä voisin elää osana lajiyhteisöä? Tämän pohdinnan jätän vielä avoimeksi. 

MiiA

 

Hiljaisuuden lempeä syli

Kevät on jo tuloillaan. Linnut visertävät puissa ja auringon valo on lisääntynyt. Välillä sataa muutama haituva lunta, mikä päivän aikana sulaa pois. Maan pinta jää kosteaksi. Aamulla on jälleen liukasta.

Varasin itselleni paikan Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän hiljaisuuden retriitiltä, jonka teemana oli luova kirjoittaminen. Pidän kirjoittamisesta ja suunnitelmissa on kirjoittaa kirja kosketuksesta. Olen aloittanut sen monet kerrat - lähes yhtä monta kertaa, kun mitä olen sanonut haaveeni ääneen.  Vielä ei ole tullut valmista. Kirjoitan päiväkirjaa, runoja ja ajatuksia ylös lähes päivittäin. Välillä tulee pidempi tauko ja kirjoittaminen ei oikein luista. Toisinaan kirjaimet juoksevat peräkkäin paperille ja jälkikäteen lukiessa ihmettelen, mistä ne kaikki sanat tulivatkaan. Olenko tosiaan kaiken tuon kirjoittanut?

Osallistuin ensimmäiseen hiljaisuuden retiriitiin noin kolme vuotta sitten. Sitä ennen mietin ja pohdin osallistumista useamman tovin. Jokin hiljaisuudessa pelotti - pärjäänkö omien ajatusteni kanssa? Mitä jos ajatukset vyöryävät päälle, enkä pääse niitä pakoon? Mitä teen, jos en pysty puhumaan ajatuksiani ulos? Huoleni on osoittautunut turhaksi, vaikkakin ajatuksia nousee hiljaisuudessa ihan tavalliseen tapaan. Retriitillä niiden ääreen on mahdollista pysähtyä ja tarkastelle mitä ne yhdessä tunteiden kanssa haluavat kertoa.

Luovan kirjoittamisen retriitillä ensimmäinen ilta toi jo silmäkulmaan kyyneleet. Olimme asettuneet hiljaisuuteen alun orientaation jälkeen. Iltapalahuoneessa taustalla soi gregoriaaninen musiikki, ikkunoista näkyi ainoastaan pihalamppujen valo ja ryhmäläiset söivät kukin omassa olossaan. Hiljaisuus ympärillä oli miellyttävää ja turvallista. Vielä ennen nukkuumaan menoa otin kynän käteen ja aloin kirjoittaa. Ajatukset hahmottuivat paperille - nyt oli tilaa olla niiden kanssa. 

Lauantaiaamuksi olimme saaneet ohjaajalta tehtävän kirjoittaa aamusanat paperille ennen kuin tulemme aamupalalle. Kolmesivua ajatuksen virtaa ilman, että kynä nousee paperista ja mieli tulee kertomaan väliin, mitä voi kirjoittaa. Harjoitus oli helppo. Kirjoitin huonosti nukutusta yöstä; aamuyön sade oli herättänyt ennen kukon laulua. Koska heräsin niin varhain kävin pienellä aamukävelyllä tutkimassa paikkoja, sillä en ollut ollut Tammilehdossa aikaisemmin. Aamu oli valoisa ja yön sade oli tehnyt hiekkatielle vesikuoppia. Valkohäntäkauriit tervehtivät pelolla.

Aamupalan jälkeen oli vuorossa meditatiivinen rukouskävely. Jokainen valitsi itselleen jonkin lyhyehkön sanan, jonka kautta asettui läsnäoloon aina silloin kuin huomasi, että ajatukset lähtivät pois kävelystä. Aistit avoinna ja mieli odottavaisena lähdin kävelemään omaa harjoitusta. Valitsin sanaksi "kosketus". Useamman kerran ajatukset lähtivät seikkailemaan mitä mihinkin. Kosketus oli sanana hyvä, sillä huomasin sen avulla syventyväni kosketukseen maan ja ympäristön kanssa. Tulin tietoisemmaksi jalkojeni kosketuksesta maanpintaan ja sen eri olemuksiin - kallioon, sammaleeseen, juurakkoihin. Kosketuksissa oleminen suhteessa ympäristöön vahvistui. Leirikeskuksen pihapiirissä oli mänty, jonka ääreen seisahdin. Kaarnan pinnalla oli jäkälää. Lähestyin sitä varovasti ja vähän nuuhkaisin. En ole ennen nuuskinut puun pintaa. Kaarna todella tuoksui. Siinä oli jokin tuttu haju, jota kuitenkaan en osannut nimetä. Halasin varovasti puuta, ja lepäsin sitä vasten hetken. 

Luovan kirjoittamisen osion ohjasi kirjailija Sanna Vaara. Ennen kirjoittamisharhoituksia hän johdatti meidät Natalie Goldbergin treenikirjoittamisen sääntöihin, joita on seitsemän:

1. Pidä kynä liikkeessä.
2. Luovu kontrollista.
3. Täsmennä.
4. Älä ajattele.
5. Älä vaivaa päätäsi pilkkusäännöillä, oikeinkirjoituksella ja kieliopilla treenikirjoittamisen aikana.
6. Anna itsellesi lupa kirjoittaa roskaa.
7. Mene ytimiin.

Näitä sääntöjä pyrin itsekin toteuttamaan ja tarinaa kyllä syntyi. Aamun herätesivut olivat jo jättäneet sisäisen kriitikon äänen vähän hiljaisemmaksi ja annoin sanojen vain tulla. Käytin ronskimpaa, itselle vierasta tapaa kirjoittaa. Se oli jotekin puhdistavaa. Sanoja ne vain ovat.  

Harjoituksen aikana olimme lähtökohtaisesti hiljaa. Harjoitusten lopuksia sai halutessaan jakaa kirjoittamisaiheiden nostattamia ajatuksia ja tuntemuksia. Kuuntelin ja mietiskelin muiden avaamia kokemuksia. Itseä kiinnosti olla hiljaa, vain omien ajatusten kanssa. 

Lauantai päivä meni rauhallisesti eteenpäin. Ohjelmaan kuului ruokailujen ja ohjattujen rukoushetkien lomassa, myös omaa aikaa. Kirjoitin ja kirjoitin. Illalla huomasin, että olin aivan puhki kirjoittamisesta. Monenlaiset tarinat, kokemukset ja tunteet oli sanoitettu ja tullut itselle näkyväksi. Päätin palata niihin uudestaan myöhemmin, kun olen kotona. Tein kuitenkin havainnon, että maailman epävakaa tilanne ja ympäristön hätä nousivat esiin kirjoituksissa. Alitajunta työstää asioita, vaikka miten niitä yrittää siirtää sivuun. Onneksi olen löytänyt läsnäolontaitojen harjoittamisen yhdeksi keinoksi käsitellä pitää yllä psyykkistä hyvinvointia. 

Päivän päätteeksi kokoonnuimme iltanuotiolle ja rukoilimme yhdessä kunkin esiin nostamien asioiden puolesta. Rukousaiheista välittyi muidenkin ajatuksista nouseva ahdistus ja epätoivo. Minä ja varmasti muutkin kuormittuvat monesta suunnasta puskevilla ikävillä uutisilla. Moni asia on myllerryksen ja muutoken kourissa. Lopputulosta ei kukaan pystyy ennakoimaan. Lapuille kirjoitetut rukousaiheet pyysivät maailmanrauhaa, terveyttä itselle ja läheisille sekä hyvyyttä ihmisten välille. Henkinen kuorma voi kasvaa helposti tässä ajassa suureksi globaaleista asioista, joihin itse voi vähän tai ei millään tavalla vaikuttaa. Maailma tarvitsee rakkautta.

Sunnuntaina kirjoitin aamusivut lämpimän peiton alla. Yöllä oli ollut pakkasta. Hiekkakuopien vesi, oli saanut pintaan rapsakan jääkerroksen. Aamukävelyllä poikkesin metsään, jossa kuljin kauriiden tekemiä reittejä pitkin. Metsää oli harvennettu, mikä sai ajatukset vieläkin mietteliäämmäksi. Lauantaina kirjoittamani tekstit konkretisoituivat. Kävely metsässä teki havainnoista huolimatta hyvää. Sammaleen tuoksu leijui ilmassa.

Retriittiin kuului sunnuntain messu lähikirkossa. Kuljimme sinne kävellen. Jonossa kulkiessa ajattelin, että en tiedä kaikkien ryhmäläistemme nimiä, tai ylipäänsä mitään heistä. Anonymiteetti on tehnyt kohtaamisesta aitoa ja välitöntä. Olen voinut olla oma itseni pitämättä päällä alitajuista sensoria mikä tarkkailee omia tai muiden mahdollisia ennakkoluuloja, -käsityksiä tai kategorisoimista. Olen voinut olla sitä mitä olen. Hiljaisuus on lempeydellään tuonut meidät yhteen. Koin voimaantumista muiden läsnäolosta - ihmisyyden syvästä tarpeesta kuulua osaksi joukkoa. 

MiiA

Rakkaus tanssiin ei muutu milloinkaan

Tanssi. Tanssi-ilta itselle uudella tanssilavalla voi olla uhka sekä mahdollisuus. Päätin silti lähteä tanssimaan ja rohkeasti tutustumaan uuteen paikkaan. Artistikattaus oli niin laadukas, että tiesin saavani nauttia todella hyvästä musiikista, vaikka en tanssimaan pääsisikään. Saavuin paikanpäälle - laitoin auton parkkiin ja siitä etsimään tanssilattiaa. Musiikkia kohti.

Jokaisella tanssipaikalla on omat käytäntönsä minkö vuoksi ensimmäiset tahdit menivät paikkaan asettumisessa. Löysin naistenrivin, hakuaikataulut sekä -valon. Naistenhaku oli viimeisiä tahteja vaille päättymässä, joten sillä kertaa en ehtinyt hakemaan ketään. Kovin jännitti miten miestenhaku lähtee käyntiin -pääseekö vieraana kasvona tanssimaan. Kyllä pääsi. Paikkaan asettuminen vei oman aikansa ja seuraavalla naistenhaulla olin aktiivinen hakija, joten tanssimaan ennätti hyvin. 

Tanssi-illasta tuli ikimuistoinen. Seuraavan yön nukuin heikosti unen ja valveen rajamailla. Tanssikokemus kehossa oli niin suuri. Päällimmäiseksi jäi mieleen kolmen eri viejän kanssa tanssitut tanssit. Heidän kanssaan syntyi yhteys, jota sanoilla ei voi kuvata. Läsnäolo oli kuin kupla ympärillä, jonka läpi siivilöytyi musiikki, mutta jonka sisällä oli yhteinen tarina - hetki. Yhteyden kautta pystyi heittäytymään ja antautumaan hetken vietäväksi. Sisältä pursuava ilo heijastui silmiin ja sai jopa silmät kostumaan kyynelistä. Tanssi teki sanat tarpeettomiksi.

Olin niin onnellinen. Tanssi-illan jälkeen nukuin yön unen ja valveen rajamailla.  Tanssikohtaamiset tuntuivat niin hyvältä kehossa. Sain mahdollisuuden kohdata itsenikin pitkästä aikaa uudella tavalla: tunteikasta tangoa, leikkisää fuskua ja naisellista salsaa. Siinä missä kohtasin itseni, kohtasin myös toisen ihmisen. Annoin jotain itsestäni heille, joiden nimeä en edes tiedä. He olivat läsnä ja antoivat sitä kautta minun kokemusmaailmaan jotain itsestään. 

Tanssi on rakkautta itseä ja toista kohtaan ❤️ Se on läsnäolon jakamista ja yhteisen tarinan kertomista. Siitä syntyy kokemus, jonka keho muistaa.

Nöyrin kiitos ❤️

Utö - elämä tässä ja nyt

Turku Mindfulness ry järjesti perinteiseksi muodostuneen Utön keväiden retriitin Utössä. Saari on kaunis. Omalla tavallaan. Meren kohina ympäröi äänimaailman, muuttolinnut käyskentelevät poukamissa, aurinko pilkistää sumuverhon takaa, välillä lämmittäen siniseltä taivaalta.

Utö opettaa hetkessä olemista. Elämän ihmeen tunnistamista. Kaikki on ympärillämme. Ihminen - minä, sinä, hän olemme osa sitä. Elämä on meissä. Istuessa kalliolla tai laiturin nokassa voi konkreettisesti ymmärtää elämänsä pienuuden sekä valtavan mahdollisuuden. Kaikki ympärillämme oleva on, vaikka minua ei olisi. Se on elämä. Olen osa sitä, mutta miten?

Läsnäolon harjoittaminen ohjaa näkemään itsemme ja ympäröivän maailman. Läsnäolo on hetkessä olemista, siirtyen jokaisella askeleella, hengityksellä seuraavaan. Elämän ymmärtäminen herättää pohtimaan kuka minä olen, miksi ihminen (minäkin) olen ajautunut niin kauas elämästä. Symbioosista luonnon kanssa?

Itse. Kuka se on? Minä? Mutta enhän minä ole sama kuin itse? Läsnäolo-harjoituksissa itse tulee näkyväksi. Se on mielen sisäinen ääni, joka muistaa menneen ajan kompuroinnit ja varoittaa tulevista kaatumisista. Mutta meneekö se niin? Tiedämmekö tosiaan, mikä huomenna on totta vai teemmekö valintoja, mitkä pitävät samat, toisiaan toistavat rattaat pyörimässä?

Utön retriitillä olin hiljaisuudessa. On hienoa huomata kerta toisensa jälkeen, että emme tarvitse sanoja ollaksemme yhteydessä toisiimme. Meditaatioharjoitteet eri muodoissaan sekä hiljaisuus sitoivat meidät yhteiseen sykkeeseen. Kohtasimme toisemme hyväksyen, arvostaen ja ilman ennakkokäsityksiä.

Mistä on syntynyt erillisyys? Mitä se ihmiskunnassa saa aikaan? Miksi emme tee töitä sen poistamiseksi ja yhteyden löytämiseksi?

MiiA 💜

***

Mindfulness on kulkenut kanssani sen jälkeen kun 2020 kouluttauduin Mindfulness tunnetaitovalmentajaksi. Keho ja mieli - läsnäolo hetkessä. Tanssi ja kosketus 💜

Rosen-metodin peruskurssilla Frantsilassa

Kirjoitan opinnäytetyötä myönteisestä kosketuksesta parisuhteessa. Opiskelen Hämeen ammattikorkeakoulussa luontoympäristöt ja hyvinvoinnin kehittämisohjelmassa. Hakeuduin mukaan, koska halusin tehdä opinnäytetyön mikä käsittelee kosketusta. Nyt se on työn alla ja kirjoittamisen tueksi ilmoitin itseni Rosen-metodin peruskurssille, mikä järjestettiin maaliskuussa Frantsilla. Olen saanut Rosen-metodista kertovan kirjan ystävältäni Marialta ja lukenut sitä aikaisemmin. Sen lukeminen sai kyyneleet valumaan silmistä ja itseni heräämään; kosketus kuuntelee kehoa.

Kosketus tuntuu iholla, kehossa ja mielessä. Kosketus jättää aina jäljen -sanotaan ja se on niin totta. Emme voi koskettaa toista ihmistä tulematta samalla itse kosketetuksi. Kaksivuoroisuus on kosketus(aistin) suola ja ydin. Miten paljon voimme kertoa kosketuksen voimalla ja kuinka monta asiaa kuulla olemalla läsnä. On hetkiä kun pelkkä hipaisu kertoo enemmän kuin tuhat sanaa ja jolloin halaus lohduttaa enemmän kuin kauniit kirjoitukset. 

Kosketus on myös kaksiteräinen miekka. Kosketus tulee niin lähelle itseä. Se pääsee kosketuksiin sisäisen turvan ja luottamuksen kanssa. Kosketus pääsee läpi suojamuurien, jolloin sen väärinkäyttö voi rampauttaa syvän luottamuksen itseen ja muihin. 

Rosen-metodi on fysioterapeutti Marion Rosenin kehittämä kehoterapiamuoto, mikä auttaa tunnistamaan kehossa olevia jännityksiä. Jännitysten tunnistamisen kautta on mahdollista tulla tietoiseksi niiden takana olevista kokemuksista, tunteista ja ajatuksista. Tiedostaminen ja kehollisesta jännityksestä irti päästäminen voivat auttaa mm. löytämään uusia voimavaroja ja valintamahdollisuuksia.

Rosen-metodi -koulutus Frantsilassa oli mieleenpainuva. Osallistujia oli alle kymmenen ja lyhyessä ajassa meidän välillemme rakentui luottamuksellinen ja lämminhenkinen yhteys. Opettelimme tekemään Rosen-metodin mukaisia hoitoja ja tunnistamaan hoidettavassa ja itsessämme lihasjännityksiä ja hengityksessä tapahtuvia muutoksia.

Oma kokemukseni kehon viisaudesta vahvistui. Kehollani oli paljon sanottavaa. Lihasjännitykset avasivatkin kokemus- ja tunnemaailmaani. Kyyneleet valuivat poskille, minkä jälkeen tunsin kehossa vapautuneisuutta. Toisen ihmisen läsnäolo ja myönteinen kosketus tuntui hyvältä. Hän - tuntematon ihminen oli siinä hetkessä minua varten. Se antoi turvan tunteen. Viikonlopun jälkeen Rosen-metodin vaikutukset heijastuivat viikkoja eteenpäin. Tunnepuolella asiat selkiytyivät ja tunsin kehoni rauhallisemmaksi. 

Frantsilan Hyvän Olon Keskus antoi hienot puitteet itsensä kohtaamiselle, myönteiselle kosketukselle ja uusien ihmisten kohtaamiseen. Viikonloppu täyttyi ilosta ja kyynelistä. Aamu- ja iltameditaatiot olivat ilonen yllätysbonus ja jätti universaalin rakkauden lämmön sydämeen 💜

MiiA

Ystävyys johdattaa kosketuksiin itsensä kanssa

On ystävänpäivä. Monenlaiset ajatukset virtaavat. Sosiaalinen media on täynnä ystävyyden tärkeydestä muistuttavia postauksia - hyvä niin. Onhan ystävyys elämän tärkeimpiä ihmissuhteita. Muistan lukeneeni lauseen, että lyhytkin kohtaaminen toisen ihmisen kanssa voi jättää elämän kokoisen jäljen. Huolimatta siitä kuinka kauan tuon kohtaaminen kestää. Lohdullinen ajatus, että toinen ihminen voi olla merkityksellinen vaikka hän olisi elämässäni mukana vain pienen hetken. 

Kuva: Pixabay

Olen onnellinen siitä, että olen saanut kokea elämässä erilaisia ystävyyssuhteita. Ne, joista olen joutunut syystä tai toisesta luopumaan kulkevat vieläkin matkassani. Muistoissani ei pyöri syyt niiden päättymiseen vaan ne elämän makuiset hetket, joita sain heidän kanssaan kokea. Ystävyyssuhteita miettiessäni tunnen samanaikaisesti iloa ja surua. Yksi elämäni tärkeimmistä ystävyyssuhteista päättyi yli toista vuotta sitten. Ystävyyden päättyminen on jättänyt syvän kaipuun ja surun. Siitä lupuminen on todella vaikeaa ja siksi tunnen vahvaa surua sitä miettiessäni. Ystäväni oli ihminen, jolle jaoin isoja osia elämästäni. Hänelle puhuin arjen haasteet, elämän myllerrykset ja sieluni kuiskaukset. Hän kuunteli ja oli läsnä. Olin sitä vastavuoroisesti hänelle.

Ystävyyssuhde on herkkä, kaunis ja syvä kokemus ja olemassa olollaan ainutlaatuinen. Ystävyys on omanlainen, persoonallinen ja siksi hauras katoamaan. Tänään olen istahtanut miettimään sekä ystävyydestä luopumista, että olemassa olevien suhteiden hoitamista. Jostain luopuminen tuo samalla tilaa ja antaa mahdollisuuksia kasvaa ja löytää itsestään jotain uutta. Olemassa olevat ihmissuhteet ovat arvokkaita ja niistä tulee pitää huolta. Haluan ajatella, että jokainen kohtaamamme ihminen tulee tiellämme vastaan tarkoitksesta; kertomaan jotain, opettamaan jotain tai ohjaamaan johonkin suuntaan. Juuri siinä hetkessä emme aina tiedä, eikä ole tarkoituskaan, mikä on toisen ihmisen merkitys omalla elämän polulla. Joskus se on kasvumatka johonkin tiettyyn pisteeseen asti, toisinaan se saattaa olla lyhyt töytäisy kohti jotain uutta. 

Tunnen syvää kiitollisuutta kohtaamistani ihmisistä - ystävistä. Olen ihmisenä epätäydellinen, rikkinäinen ja rosoinen. Tietoisuus siitä, että elämääni mukaan astuneet ystävät - kanssakulkijat resonoivat tarkoituksellisesti johonkin osaan itseäni ja täydentävät epätäydellisyydessäni, antavat minulle kokemuksen jostain elämää suuremmasta. Ne ovat läsnäolon hetkiä ystävien kanssa. Niissä hetkistä saattaa syntyä tunne ja kokemus siitä kuin jokin liikahtahtaisi sisällä. Niissä hetkissä havahtuu oman elämän pienuudesta. Olemme kaikki osa isoa kokonaisuutta, johon oma ymmärrys ei riitä, mutta johon luottamalla tietää kulkevansa oikeaan suuntaan. Olkaamme toinen toisillemme ystäviä - edes pienen hetken. Ystävyys johdattaa kosketuksiin itsensä kanssa. <3

MiiA

Voimaa ja lepoa

Kirjoitin tänään henkilökohtaiselle Facebook-sivuilleni seuraavan tekstin ja haluan sen julkaista myös täällä blogin puolella. Viime aikaisissa postauksissa olen käsitellyt lepäämistä konkreettisten tekojen kuten restoratiivisen joogan ja meditaation kautta, mutta myös arjen ja asenteen muuttamista sitä tukevaksi. Psykologinen joustavuus on alkanut kiinnostaa, ja tänään pieneltä osin nämä kaksi asiaa linkittyivät teoriasta tavoitteiksi. 

Kirjoitin restoratiivisen joogan kokmeuksesta seuraavasti:

 Loppuvuodesta tapasin sattumalta henkilön, jonka kanssa tuli puhetta palautumisesta. Hän suositteli restoratiivista joogaa, ja löysinkin Turusta koulutetun ohjaajan Kirsin @saivoyoga  Tänään osallistuin kahden tunnin lepohetkeen ja kyllä - se tuntuu niin hyvältä.

Päivittäin tarvitsemme lepoa. Yöunet ovat tärkeä osa palautumista ja on tärkeä pitää kiinni siitä, että päivittäinen unen saanti pysyy + puolella. Yöunien lisäksi päivän mini-hetket lepoa ovat tärkeitä. Kokoaikainen ärsyketulva, työt ja monet harrastukset, minuutilleen sovitut aikataulut kuormittavat kehoa ja mieltä. Aina ei edes huomaa kuinka väsynyt keho on, ennen kuin se ilmoittaa painavin merkein, että on syytä höllentää kaasujalkaa. Itselläkin jäi poljin vielä pohjaan, vaikka olisi pitänyt keventää menoa.

Restoratiivinen jooga on yksi hyvä tapa opetella ja opettaa keho ja mieli lepäämään. Mieli voi joskus jopa olla sitä vastaan ja kertoa kymmenen hyvää syytä jatkaa totutulla tavalla eteenpäin. Syitä voivat olla omat ja muiden odotukset, häpeä ja alisuoriutumisen pelko.

Restoratiivisessa joogassa asanat ovat pitkiä ja niiden tavoitteena on saavuttaa syvä ja tietoinen lepotila. Tuntuu hyvältä kääriytyä peiton alle ja antaa aikaa kehon kuunteluun. Tänään avautui jotain syvältä sisältä. Hengitin, kuuntelin ja otin vastaan. Kotiin ajaessa mietin psykologisen joustavuuden omistautuminen-osaprosessia. Haluan omistautua kehoni kuuntelulle ja levolle 

Positiivisen palautteen antaminen on tärkeää. Olen laittanut merkille konkreettisen, pienen asian, mikä on muuttunut alkuvuoden aikana: arjen kiire on vähentynyt. Aikaisemmin olin palavereissa ja tapaamisissa minuutilleen kun aika oli tai kolme minuuttia totutusti yli. Nyt olen ollut muutaman minuutin aikasessa, mikä tuntuu hyvältä. Se on itselleni konkreettinen esimerkki siitä, että olen muuttanut suhtautumista asioihin, mikä näkyy myös toiminnassa. 

MiiA

Anna keholle aikaa, ilman mitään vaatimuksia

Luin Naiseuden Voima uutiskirjettä, jossa oli seuraava lause: "Anna keholle aikaa, ilman mitään vaatimuksia". Tämä lause resonoi vahvasti. Huomaan usein pohtivani sitä, milloin kehoni on täysin palautunut ennalleen. Havahdun usein kysymykseen: kuinka kauan tähän prosessiin menee aikaa? Olen siis tulevassa, vaikka tärkeintä olisi keskittyä tähän hetkeen. Niin helposti mieli asettaa odotuksia, vaatimuksia, takarajoja ja tavoitteita.  Pohdin myös omaa osuuttani siihen, että kehoni on jumissa. Milloin huomasin oireet? Miksen tehnyt mitään asialle, vaan menin eteenpäin? Olen tässä syyllistävässä pohdinnassa menneessä, johon siihenkään en pysty enää vaikuttamaan. 

Kuva: Pixabay, 

Etsin ymmärrystä ja tietoa palautumisen keinoista minkä vuoksi osallistuin Mikko Törmälehdon Psykologiset taidot palautumisessa -webinaariin (Life Coach Academy). Webinaari käsitteli palautumista psykologisen joustavuuden näkökulmusta. Psykologinen joustavuus kuuluu Hyväksymis -ja omistautumisterapian (HOT) kenttään ja siinä keskeistä on tietoinen läsnäolo ja tilanteen mukaan toiminen joustavasti niin, että toiminta tukee omaa arvomaailmaa. 

Psykologisen joustavuuden mallin on kehittänyt yhdysvaltalainen psykologi Steven Hayes. Mallin sisältää kuusi (6) eri osa-aluetta, jotka Törmälehto havainnollisti timanttikuvan kautta. Niitä ovat: merkityksellisyys, omistautuminen, havainnoiva minä (kyky havainnoida ajatukset ja tuntemukset), mielen kontrollin heikentäminen (opitaan irtautumaan omista ajatuksista, läsnäolevasti olla hetkessä), hyväksyntä (kyky ottaa vastaan myös epämukavia tunteita) ja yhteys nykyhetkeen (havainnointi-läsnäolo-hyväksyntä).

Kuva2: Psykologisen joustavuuden kuusi osa-aluetta (Työterveyslaitos, n.d.)

Webinaarin itseä resonoiva toteamus oli, että ihminen ei voi panostaa kaikkee  100 % koko ajan. On tärkeä tunnistaa itselle tärkeät arvot ja osa-alueet ja kulkea niitä kohti. Teen itse oman elämän tärkeät valinnat, ja sen vuoksi valintojen on tärkeä olla linjassa omien arvojen kanssa. Luentoa kuunnellessa huomasin, että olen laiminlyönyt itselle tärkeille asioille omistautumisen. Olen karsinut niitä pois ja tilalle on tullut sellaista, mikä ei palvele mun kokonaisvaltaista hyvinvointia. Nyt onkin tärkeä pysähtyä miettimään oman elämän arvoja. Pysähtyminen on tullut oikeaan kohtaan muistuttamaan siitä, että kirkastaisin itselle tärkeät asiat ja huomaisin, että olen menossa väärään suuntaan.

Stressistä ei pääse pakoon, eikä ole tarkoituskaan. On opittava tunnistamaan milloin stressi asettuu itseäni vastaan, ja onko sen taustalla teot omia arvoja ja tärkeitä osa-alueita kohtaan. Kehoni on tuonut minut sellaisen asian äärelle, minkä ratkaiseminen ei ole kiinni siitä mitä teen, vaan siitä että olen. Kuuntelen ja annan aikaa. 

MiiA

 Lähteet:

Törmälehto, M. (2024) PSYKOLOGISET TAIDOT PALAUTUMISEN TAUSTALLA -tallenne. https://www.lifecoachacademy.fi/ilmaiset-valmennukset/psykologiset-taidot-palautumisen-taustalla/

Työterveyslaitos. (n.d.) Motivaation ja käyttäytymisen muutoksen tukeminen. https://www.ttl.fi/oppimateriaalit/liike-ja-mieli/motivaation-ja-kayttaytymisen-muutoksen-tukeminen

Elämä on ylikuumentunut

Talvipäivien kirjas valo ja taivaan rannan sininen kajo - uovat tunnelman ja  hetken, johon on miellyttävä jäädä olemaan. Ennätyksiä paukkuvat pakkaset puolestaan kutsuvat takkatulen ääreen kuuma kaakoamuki kädessä ja villasukat jalassa. Aikaisemmin olisin asettanut kuluvalle päivälle monta askaretta ja puuhaa, mutta nyt yritän opetella vähentämään. Olen asteittain alkanut tunnustaa itselleni, että olen rakentanut elämästäni hektisen. Mielenkiintoisia asioita, kiinnostavia tapahtumia on paljon ja  ihania ihmisiä, joiden kanssa olen halunnut olla. Näiden lisäksi työelämässä ammatillinen kehittyminen, tutkinto-opiskelun kautta osaamisen kehittäminen, hyvinvoinnista huolehtiminen, lapsiperheen arkiset jutut sekä parisuhde. Onhan sitä siinä. Minua on varoiteltu burnoutista, muistuteltu rauhoittumisesta ja herätelty totaali pysähtymisellä. Olen todennut, että kaikki on hyvin. Nukun hyvin ja asiat ovat tasapainossa. Ei huolta. Kunnes nyt, keho ei pysy enää mukana. Se tarvitsee lepoa. Muutakin kuin yöunta. 

Kuva: Pixabay

Tällä viikolla löysin Työterveyslaitoksen artikkelin: Elämä alkaa ylikuumentua (2020, s.12). Luin sen useampaan kertaan, sillä se kuvasti sitä tilannetta jossa juuri nyt olen, sekä sitä mihin yhteiskuntamme on vääjäämättä ajautumassa. Ylikuumentumiseen. Elämäni on ylikuumentunut, mutta niin on monen muunkin. Elämästä on rakennettu ristiriitaisuuksien näyttämö, jossa rajattomat mahdollisuudet, elämän eri osa-alueiden merkityksellisyyden laajentuminen ja tasavertaistuminen sekä ylipursuava tiedontuotanto ovat repeämässä liitoksistaan. Mieli haluaa kaiken: olla mukana kaikessa merkityksellisessä ja kokea kokoajan jotain uutta ja hohdokkaampaa. Monet asiat ovat samanaikaisesti tärkeitä, ja jokaiselle niistä haluaa repiä aikaa 24 tunnin aikaikkunasta. Oman kehoni kautta olen ymmärtänyt, että kaiken kokeminen, tekeminen ja kehittäminen ei ole vain mahdollista. Asioita on karsittava. Elämän merkitys on jotain muuta. Egoni - sisäinen ääni kuitenkin muistuttaa mihin kaikkeen olen pystyin aiemmin ja kertoo, että ei siitä tarvitse luopua. On kuitenkin luotettava kehon ääneen, joka kertoo, että liika on liikaa ja nyt on uuden aika. Keho on viisas - kuuntele mitä sillä on sanottaa.

Haluan kuunnella kehoani ja auttaa ylivirittynyttä hermostoani rauhoittumaan. Varasin ajan jäsenkorjaajalle, joka on tuttu jo pitkältä ajalta. Kerroin hänelle kehoni ylikuormituksesta ja siitä, että nyt on pysähtymisen aika. Tunnin kestävän hoidon aikana kyyneleet valuivat poskille. Oli vaikuttavaa tuntea kehon avautuvan edes hieman. Kosketuksella on suuri voima. Hoidon jälkeen jäsenkorjaaja sanoitti minulle sen jumitilan, mikä kehossani on ja sen kuuleminen oli todella lohdullista. Toinen ihminen todensi sen, minkälaiseksi koen kehoni. 

Työterveyslaitoksen artikkelissa elämän ylikuumentumisen ratkaisuna nähdään elämän yksinkertaistamista. Tulemme olemaan siinä tilanteessa, että joudumme tekemään valintoja. Myönteisten päämäärien voimallinen tavoittelu kääntyy tietyn optimaalisen pisteen jälkeen itseään vastaan. Ylikuumentumisen vaihtoehto on elämän yksinkertaistaminen ja rauhoittaminen. Mahdollisuuksien viidakossa näiden päätösten tekeminen ei ole yksinkertaista eikä helppoa. Se on uuden opettelua ja arvojen uudelleen asettamista. 

MiiA

Lähde:  Työterveyslaitos.  Hyvivointia työstä 2030 -luvulla; Skenaarioita suomalaisen työelämä kehityksestä. 2020.

Keho on viisas

Keho on viisas, kuntele mitä sillä on sanottavaa. Olen tuntenut kehossani väsymyksen jo pidemmän aikaa, mutta sinnitellyt eteenpäin. Tänään syksynä hakeuduin lääkäriin, sillä tuntin oloni huonovointiseksi. Stressi - se tämän päivän vitsaus oli asettunut kehooni. Lääkärin neuvoja noudattaen, ja omaa kehoa kuunnellen jätin syksyllä monet menot ja harrastukset. Keskityin työpäivien jälkeen lepoon ja kotoiluun. Useammat käsityöt valmistuivat ja lapsille ja perheelle oli enemmän aikaa.

Mieli on hassu, se kertoo monenlaista tarinaa. Harrastuksista jättäytyminen oli vaikeaa, sillä mieli olisi halunnut kehon menevän vielä eteenpäin. Vaikka mieli ja keho ovat yhtä, ne eivät aina ole samalla puolella. Sen opin nyt. Mieltä ohjailee niin monet eri asiat - mieliteot, tavoitteet, pyrkimykset, halut ja rajattomuus. Luulin osaavani ankkuroida itseni läsnäoloon ja olemisen merkityksellisyyteen. Siivotessani kalenteria huomasin, että minäkuva rakentuu tekemiselle: missä olen, mitä teen, mihin osallistun, mihin pyrin, mitä tavoittelen. Kaikki se orientoituu kohti huomista. Tämän hetken merkitys ja olemisen arvo, sitä en ollut sisäistänyt. Nyt on sen opettelun aika. 

Kehoni kaipaa lepoa. Yöunet eivät palauta, sillä kehoni on jumissa. Loppuvuodesta tutustuin restoratiiviseen joogaan. Kävin muutamalla tunnilla ja mielelläni menen uudestaan. Ostin restoratiivisen joogan opettajani Kirsi Saivosalmen kirjan Levon vallankumous. Sen ensimäiset lauseet herättelivät minua ajattelemaan missä olen menossa. Mikä on se totuus jota seuraan, ja minkä vuoksi kehoni on väsynyt? Mihin olen kadottanut luonnollisen elämänrytmin toiminnan, hellittämisen ja levon tasapainossa? Tunnen olevani pisteessä, mikä tarjoaa kaksi suuntaa; vain toisen sydän tunnistaa oikeaksi. Nyt on minun aikani opetella hellittämään ja luottamaan.

Lepo ja palautuminen. Haluan kutsua ne osaksi jokaista päivää. Ulrica Nordberg kannustaa Tietoisesti tasapainoon -kirjassaan aktiivisesti elvyttämään sisäistä voimaa huolehtimalla palautumisesta. Tämän vuoden ensimmäisenä päivänä haluan kirjoittaa juuri nämä sanat, jotta se minkä asetan tärkeäksi vahvistuu nyt ja seuraavina päivinä. 💜 

MiiA

Tanssi ja luottamus

"Luottamus on avain kosketukseen, rentouteen ja turvallisuuteen heittäytyä". Tämän lauseen ystäväni kirjoitti minulle, kun pohdin hänelle ääneen Tanssin Kosketus -kokonaisuuden teemoja. Miten kosketus on tärkeä osa tanssia. Liikkeen, tanssin kautta on mahdollisuus tutkia mitä ajatuksia ja tuntemuksia omasta kehosta nousee esiin ja saa olla vuorovaikutuksessa toisen ihmisen kanssa. Tanssin kosketus voi olla fyysistä mutta myös katseella ja olemisella voi koskettaa.

Seuratanssiin, lähi- ja syliotteen tanssilajeihin, kosketus kuluu luonnostaan. Kosketuksella muodostetaan tanssiasento ja sen avulla välitetään viesti yhteisestä liikesuunnasta. Viejältä tekee ehdotuksen askeleen suunnasta ja dynamiikasta. Seuraaja puolestaan "kuuntelee", ottaa viestin vastaan. 

Tanssin kuviot ja askeleet antavat turvan koskettaa. Tiedämme minkälainen kosketusta on ominaista millekin tanssilajille. Vienti ja seuraaminen tapahtuu turvallisiin osiin kehoa: kämmeniin, käsivarsiin, olkapäiden ja kylkien alueelle. Näitä myös harjoitellaan tanssiljajien opettelun yhteydessä. Koskettamisella on selkeä ja tarkoituksenmukainen funktio, mikä on osa tanssin liikekieltä. 

Tanssin Kosketus -tunnilla tanssi lähtee liikkeelle oman liikekielen tutkimisesta, haastamisesta ja nauttimisesta. Tanssin Kosketuksessa on vapaus liikkua ja ilmentää musiikin rytmiä ja tunnetta. Oman näköinen liike on henkilökohtaista ja se saattaa joskus pelottaa. Sen vuoksi onkin tärkeää, että ryhmäläisten kesken syntyy luottamus. Tanssin Kosketuksessa arvostamme ja kunnioitamme toistemme tanssia arvostelematta tai tulkitsematta sitä. Parin kanssa tehtävät tanssiharjoitteet keskittyvät läsnäoloon ja kosketuksella toisen tanssijan tuntemiseen/kuulemiseen.

Tanssin Kosketus on läsnäoloa - itsensä, olemassa olevan hetken hyväksymistä sekä vuorovaikutusta itsen ja tanssikaverin kanssa.

Jotain pysyvää

Kotiovelta aamulenkille lähtiessä vaihtoehtoja ei ole kovin useita. Keväällä metsien ja peltojen reunusten sulaessa ja kivuessa vaihtoehtoja on enemmän, mutta yleisesti tiett ja polut ovat samat.

Pysähdyn usein samoille mausemakohdille ihastelemaan hiljalleen lipuvaa Kaulajokea, peltoaukeita ja metsän sammalkangasta. Kohta on sama, näkymä erilainen.

Elämä on muutosta. On aina ollut ja on tänäänkin. Ihminen on mukana luomassa muutosta kehittämällä ratkaisuja aina uusiin hasteisiin ja kysymyksiin. Periksiantamattomuus ja usko omaan ja yhteiseen pystyvyyteen vie meitä eteenpäin. Ratkaisemme haasteita ja pyrimme eteenpäin - korkeammalle. 

Tutut maisemat herättivät tänään ajatuksen pysyvyydestä. Siinä missä itse rakentaa ja kehittää elämäänsä eteenpäin, on hetkiä kun oma voima tai pystyvyys ei ole omissa käsissä. Ei ole valinnan hetkeä. Suunta osoitetaan ulkoapäin. 

Niissä hetkissä pysyvä maisema antaa itselle lohtua ja turvaa. On olemassa jotain pysyvää. Tuttu metsäpolku antaa vaan tukea ja turvaa.

Tänään haluan olla se tuttu joenuoma tai metsäautotie, joka pysyy paikallaan. Tänään sinulle Rakas ystävä annan tuen ja turvan. Olet ajatuksissani. Voimia ja halaus ❤

MiiA

Tanssi kanssani, niin tiedän olevani elossa

Kaipaan tanssimista: kehon liikettä musiikissa, tanssiparin kanssa syntyvää vuoropuhelua ja tanssin tarinaa. Tanssi on minulle musiikin, tunnelmien ja tunteiden ilmaisemista. Se on myös tie, johonkin selittämättömön syvään ja puhtaaseen kohtaan minua.

    Kuva:Pixabay

Tammikuussa tuli kuluneeksi vuosi ilman tanssia. Suru tuli kavalasti luokseni takavasemmalta ja itkin. Tanssin kautta monet ystävät ja puolitutut olivat jääneet pois elämästäni: mitä heille kuuluu nyt? Elämäntapa ja sen myötä syntyneet tuttavuudet ja tarinat ovat etäällä. Tuttavapiiri, sosiaaliset suhteet ovat kaventuneet huomattavasti kuluneen vuoden aikana. Niin on käynyt kaikille. Miten se vaikuttaa meihin jokaiseen? Toivottavasti kukaan ei ole jäänyt yksin.

Päätin lisätä tanssia osaksi arkeani pienin ripauksin. 

Yksi viikonloppu sydäntalven keskellä oli täynnä voimaannuttavaa energiaa: olotiloja, joissa oli helppo olla. Ihmisiä, joiden seurassa ei tarvinnut pinnistellä ollakseen odotusten mittainen. Sain olla oma itseni niissä hetkissä. Tämä viikonloppu sai minut ymmärtämään, miten paljon olen kaivannut tanssia ja miten tärkeä osa se on hyvinvointiani.

Kevään aikana ravitsin kehoani liikkeellä ja musiikilla. Tanssiminen tuntui välillä haastavalta: oma keho huomasi viennin, mutta reagointi oli kangertelevaa. Täydellisyyttä tavoitteleva ego muistutti virheistä joita tein. Tanssipari puolestaan hymyili ja muistutti tanssin ilosta.

Olen liikkunut paljon kävellen. Siinä voi askeltaa omalla tavalla, omassa tempossa ja valita itse suunnan mihin mennä. Tanssissa olen vuoropuhelussa toisen ihmisen kanssa. On yhteinen askel ja yhteien tempo. Syntyy dialogi. Viennin kuunteleminen ja seuraaminen oli yllättävän haastavaa: olla toisen ihmisen lähellä, reagoida hänen askeliinsa ja luottaa yhteiseen hetkeen.

Kevään kokemukset ovat vahvistaneet, että tarvitsen muita ihmisiä: yhteistä olemista, tanssia ja vuorovaikutusta. Tietoisuus itsestäni rakentuu impulsseihin minusta ulospäin ja ulkoa minuun päin. Reagoin ja se saa aikaan ajatuksen tai tunteen. Jokin sisälläni herää. Tanssi kanssan, niin tiedän olevani elossa. 

MiiA

Aikaa on vielä

Kulunut kuukausi on tuntunut vuoristoradalta. Elämän isoja kysymyksiä on annettu eteeni odottamatta. Olen kohdannut yhden suuremmista peloistani - kuoleman kasvoista kasvoihin. Olen myös saanut herätä auringon nousuihin ja käydä lasteni kanssa syviä keskusteluja elämästä ja siitä mitä ympärillämme oleva todellisuus on. Onko siinä kaikki? Onko olemassa jotain muuta mitä katseella emme näe?

Kuolema on äärettömän alku. Tunnen, että sen jälkeen on olemassa paikka, jossa meitä ympäröi pyyteetön rakkaus.

Kuva: Pixabay/ Lars Nissen

Kuolema pisti minut kasvotusten surun kanssa. Suruuni yhdistyi muita tunteita. Yksi niistä oli pettymys. Olin ajatellut, että aikaa on vielä. Yhtäkkiä sitä ei ollutkaan. Petyin itseeni. Petyin tekemiini valintoihin. Petyin, etten ollut sanonut niitä sanoja ääneen, jotka sairaalan sängyn vierellä hänelle itkin.

Mietin elämää. Hetkeä kun sen sauma pettää. Istun vieressä ja laulan. Tiedän, että tunnet mun kosketuksen. Silitän sun hiuksia ja itken. Näemme valossa rakkauden.

Mitä voin oppia tästä kaikesta? Kuoleman kohtaamisesta? Omien tunteiden tuntemisesta? Kevät hellii lämmöllään ja kauneudellaan. Elämän kiertokulku näyttäytyy ympärillä eheänä ja juuri sellaisena kuin se nyt on. Tämä kevät on erilainen kuin edellinen. Seuraavasta emme tiedä mitään. 

Mielessäni ja haaveissani on useita asioita joista mietin "sitten myöhemmin". Kerron hänelle kun tapaamme tai toteutan sen sitten kun. Ei ole muuta kuin tämä hetki. Unelmat ja haaveet ovat kuin karttoja, jotka ohjaavat kohti päämäärää. Päämäärän tavoittaminen on kiinni monesta asiasta. Osaan voin itse vaikuttaa mutta osaan vaikuttaa jokin vahvempi voima. 

Tänään mietin "sitten kun" -listaani. Mikä estää minua tekemästä ja tarttumasta niihin? Pelko lienee suurin syy. Omat valintani vaikuttavat kaikkeen ympärilläni. Omien unelmien ja sanomattomien sanojen lausuminen ääneen edellyttää vuoropuhelua ihmisten kanssa, jotka jakavat elämäni. Päätän kirjoittaa unelmat todeksi paperille. Ovat näin näkyvissä kansien välissä. Ja ollessani rohkeampi voin tavoitella niitä. Tiedän sen, että aikaa on vain tämä hetki. 

MiiA 

Kun minuun kosketat

Mielessä pyörivät erilaiset laulujen sanat. Useammassa niistä viitataan kosketukseen. Olen iloinen siitä, että kosketus ja koskettaminen ovat nousseet eri lauluntekijöiden kynästä paperille vuosien aikana. Sanoitukset ovat saaneet ympärilleen sävellyksen ja nyt ne ovat kuunneltavissa, tanssittavissa ja koettavissa.

Olen myös hämmentynyt huomatessani, että miten juurevasti kosketus ja sen laaja merkityksellisyys on saatu kiteytettyä lyhyissä lauseissa kokonaiseksi. Tällä hetkellä päässäni soi Korisevan kappaleen sanat "Kun minuun kosketat". Otan jo mielessäni tanssiaskeleita kesälavan parketilla. Mielikuva on elävä ja siihen yhdistyvät kokemus ja kaipuu. 

Runsaan viikon päästä tulee kuluneeksi vuosi siitä kun koskettaminen nousi kaikkien tietoisuuteen. Koskettamiseen tai sen välttämiseen on siitä asti ohjeistettu kiinnittämään erityistä huomiota. Ensin ohjeistuksen uskottiin olevan väliaikaista mutta nyt jo tiedämme, että tulemme elämään asian kanssa vielä pitkään. Ohjeistusten muuttuessa ja elämän palautuessa lähemmäksi vapaampaa toisen ihmisen kohtaamista, uskon että meillä jokaisella on oma työnsä siinä, miten rakentaa luottamus kohtaamiseen ja koskettamiseen uudestaan.

Kaipaan kosketusta. Ehkä sen vuoksi tuo kyseinen fraasin kohta soi mielessäni. "Kun minuun kosketat, epätoivon karkoitat". Myönteinen kosketus luo yhteyttä ja vahvistaa mm. turvan ja luottamuksen tunnetta. Olen onnekas siinä, että ympärilläni on perhe ja että kosketus on luonteva osa perheemme tapaa olla. Siitäkin huolimatta tunnistan, että kaipaan luonnollisia kosketus-kokemuksia, joita tämä hetki on pyyhkinyt pois: kättelemistä, ystävän vieressä istumista ja halausta. Muutamia mainitakseni. Tanssi on vielä oma lukunsa, jossa toisen ihmisen koskettaminen on luonnollinen osa kohtaamista. 

Mitä tässä hetkessä voi tehdä kosketuksen kaipuulle? Jo sen tunnistaminen helpottaa itseäni. Asian sanoittaminen niissä tilanteissa, joissa ennen olisin halannut tai silittänyt. Se ainakin vähän vahvistaa sitä, että tunnistan kosketuksen merkityksen ja toimisin toisin jos se olisi mahdollista. Kohtaan toisen ihmisen sydämellä ja sanoilla: "Välitän, olet tärkeä, olet merkityksellinen."

Voinko pyytää, että minua kosketetaan? Kosketusta ilman jääminen voi vaikuttaa olemiseemme syvästi. Kosketus vahvistaa erilaisia tuntemuksia ja yksi niistä on nähdyksi ja kohdatuksi tulemisen tunne. Olen merkityksellinen ja tärkeä omana itsenäni. Se, että kohtaamistilanteisiin on saattanut tai saattaa syntyä pelkoa, vaikuttaa hyvinvointiimme. Kosketuksen merkitys tulee näkyväksi tässä ajassa. Kipuilemme ja emme ehkä osaa tunnistaa, että kosketuksen puuttuminen saattaa vaikuttaa mielialaamme. Tulemme tietoisemmiksi siitä miten moneen asiaan  kosketus olennaisesti liittyy. Miten sen kautta jaamme sanatonta tietoa itsestämme ja siitä millä ajatuksilla olemme tilanteessa.

Viime viikonloppuna rasvasin isoäitini jalat. Olin kyykyssä hänen edessään kun hieroin rasvaa hänen jalkoihinsa. Hän katsoi minua silmiin ja sanoi: "hierot ihanasti." 

Kaunis kosketuksen ja kohtaamisen hetki.

MiiA