Hengitän, mikä armo sen läpi virtaa.
Saan olla tässä, nähdä ja kokea elämän ihmeen.
Voin hengittää ilmaa, mikä syntyy puiden laulusta ympärilläni kun auringon lämpö hellii niitä.
Olemme saman elämän palasia. Toinen toisissamme kiinni.
Tulen ravituksi kaiken olemassa olosta, elämän armosta .
Tunnen itseni elämän itsessäni, kun hengitän.
Ajatukset vilisevät hiljaisuudessa, ne rikkovat jotain sellaista, mikä meni jo rikki kun yritin tavoittaa sitä.
Yritän hyväksyä, että asia on näin.
Päästää irti siitä hiljaisuuden saavuttamisen päämäärästä, mikä katosi heti kun sen saavuttaa.
Mutta hiljaisuudessa voin saada olla, kun vain olen . Hengitän. Olen.
Tästä kirjoituksesta aika kului eteenpäin, kunnes huomasin kirjoittavani uudelleen samasta teemasta. Olin viettämässä hiljaisuuden retriittiä metsien keskellä, meren ääressä. Leirikeskuksen pääsalissa oli koko seinän peittävät ristikkoikkunat, joista avautui näköala puiden latvusten yli merelle. Oli hiljaista, kuten viikonlopun teemaan kuului. Aurinko lämmitti ikkunoiden läpi ja kaivoin kangaskassista kirjoitusvihkoni. Hengitin ja annoin ajatusten virrata paperille. Aamukävelyllä kohtaamani valkohäntäkauriit, lintujen viserrys ja ikkunoiden takana huojuvat puut ohjasivat kirjoittamisen suunnan luontoon ja eläimiin. Voisinko asettua niiden asemaan? Mitä puut puhuisivat, jos kuulisimme niiden sanat? Mitä metsän eläimet kertoisivat, jos meillä olisi yhteinen kieli?
Jos puut puhuisivat ja metsä eläimet kertoisivat sanottavansa, mitä ne haluaisivat kertoa? Luonto on ihmiselle hyvä. Sen voimaa emme vielä ole kesyttäneet ja sen luonne on ollut meitä kohtaan suopea. Mitä olemmekaan ihmiskuntana tehneet, vielä se ei ole kääntänyt selkäänsä meille.
Mitä jos luonto luovuttaisi, eikä jaksaisikaan korjata itseään. Jos luonto antaisi periksi, eikä löytäisi auringosta voimaansa eikä jaksaisi enää tuottaa happea. Aurinko kääntyisi lämmittämään elämää jossain muualla. Tuulen vire pysähtyisi ja taivaalla matkaavat pilvet jäisivät paikalleen. Päivät toisensa jälkeen pysyisi pimeänä. Erottuisiko päivä yöstä? Kesä talvesta?
Miten kävisi ihmiselle ja eläimille? Maa ei ruokkisi nälkäistä. Haukkoisimme henkeä kuin kalat kuivalla maalla. Silmissämme huutava hätä, johon kukaan ei pystyisi tarjoamaan apua. Ei edes ensiaputaitoiset.
Vahvoja mielikuvia. Ensimmäinen kerta kun kirjoitin näin vahvaa tekstiä lohduttomasta näkökulmasta. Lopuksi päädyin pohtimaan maailman tilannetta, ihmisyyttä ja itsekkyyttä. Jos ihminen olisi maailman metsät ja jokainen saisi valita paikkansa sen tuhansissa mahdollisuuksissa, minne kukin asettuisi? Mistä valitsisin oman paikkani? Mikä puulaji olisin ja missä elämän kaaren vaiheessa? Mihin olisi turvallista asettua? Missä voisin elää osana lajiyhteisöä? Tämän pohdinnan jätän vielä avoimeksi.
MiiA